"Ihmisen tulee tehdä sitä työtä, jossa hänen kykynsä ja luonteensa löytävät yhteyden maailmaan." Näin kirjoitti John Stuart Mill – ja osui johonkin, mitä suomalainen työelämä on alkanut unohtaa.
Työ ei ole vain toimeentuloa. Se on myös itsetuntemuksen ja -ilmaisun muoto. Kyky käyttää omia taitojaan, omaa rytmiään ja omaa sisäistä motiiviaan tuottavasti, ilman että täytyy jatkuvasti mahtua toisten määrittelemään aikatauluun tai normiin.
Parhaimmillaan itsensätyöllistäminen antaa tähän mahdollisuuden.
Mutta juuri tähän mahdollisuuteen puututaan Suomessa lainsäädännön tasolla.
Arvonlisäveron (alv) alaraja on Suomessa 20 000 euroa vuodessa. Vuodesta 2025 lähtien vähäisen toiminnan verovapaus edellyttää, että sekä kuluvan että edellisen kalenterivuoden liikevaihto on enintään 20 000 euroa. Jos verovapauden piirissä olevan yrityksen raja ylittyy kesken vuoden, verovelvollisuus alkaa rajan ylittävästä myynnistä, ei takautuvasti koko vuoden myynnistä. Yleinen alv-kanta on 25,5 %. Kuluttaja-asiakas ei voi vähentää veroa, kun taas alv-velvollinen yritysasiakas voi vähentää verolliseen liiketoimintaansa tekemien vähennyskelpoisten ostojen alvin.
Alvittomuus ei myöskään tarkoita yrittäjälle verottomia hankintoja. Jos yritys ei ole alv-rekisterissä ja sen myynti on vähäisen toiminnan perusteella verotonta, se ei voi vähentää tähän myyntiin liittyvien ostojen arvonlisäveroa. Työvälineiden ja tarvikkeiden verolliseen hintaan sisältyvä alv jää silloin yrityksen kuluksi.
Laskelma näyttää karun totuuden: Jos koko vuoden alv-rekisterissä oleva yksinyrittäjä saa asiakkailtaan yhteensä 25 000 euroa vuodessa (eli noin 2 083 €/kk) ja summa sisältää 25,5 % arvonlisäveroa, verottomaksi myynniksi jää 19 920,32 euroa. Myyntiin sisältyvän alvin osuus on 5 079,68 euroa, josta saa vähentää vähennyskelpoisiin yritysostoihin sisältyvän alvin. Tästä verottomasta myynnistä vähennetään vielä työvälineiden, tarvikkeiden ja tilavuokrien kulut ilman vähennettävää alvia sekä mahdollinen YEL-vakuutus. Vuonna 2025 YEL-maksu on pienimmällä työtulolla ja 24,1 prosentin maksulla noin 2 219 euroa vuodessa, aloittavan yrittäjän alennuksella noin 1 731 euroa. YEL kerryttää eläkettä vahvistetun työtulon perusteella. Lopulta hänelle voi kulujen ja tuloverojen jälkeen jäädä käyttöön alle 1000 euroa kuukaudessa – ilman työnantajan maksamaa loma- tai sairausajan palkkaa. On täysin mahdollista, että yrittäjä joutuu hakemaan asumistukea vain siksi, että halusi tehdä työtä. Ja tästä odotetaan kasvua sekä innovaatioita.
Tätä ei voi pitää onnistuneena järjestelmänä. Se ei rohkaise työllistämään itseään, vaan tekee siitä käytännössä kannattamatonta. Erityisen vahingollinen tämä on niille, joille oma työtahti ja autonominen tekeminen ei ole valinta vaan edellytys jaksamiselle: neurokirjon ihmisille, uupuneille, luovan alan tekijöille, tai niille, joille normaalien työmarkkinoiden ehdot ovat psykologisesti kuormittavia tai mahdottomia.
Suomen alv-alaraja pitää nostaa EU-sääntöjen sallimaan enimmäismäärään, 85 000 euroon vuodessa. Englannissa asia on ratkaistu toisin. Alv-raja on 90 000 puntaa, eli noin 105 000 euroa. Yrittäjä saa kasvaa rauhassa, rakentaa liiketoimintaansa, investoida, löytää asiakaskuntansa ja kehittää tuotteitaan tai palveluitaan – ja alkaa tilittää myynnin arvonlisäveroa vasta rajan ylityksen myötä. Tämä ei maksa valtiolle, vaan tuottaa: ihmiset voivat pärjätä ilman tukiviidakkoa ja kokeilla kevyemmin kynnyksin uutta. Näin syntyy vientiä, konsepteja ja innovaatioita. Suomi sen sijaan tarjoaa epävarmuutta, katkeraa byrokratiaa ja viestiä: älä onnistu liian pian, älä yritä omin ehdoin. Kokoomus puhuu usein paljon yrittämisen ja ahkeruuden puolesta, mutta toimii täysin toisin, vastoin omia puheitaan ja pienyrittäjälle vahingollisesti.
Ei ole kyse vain taloudesta – kyse on myös oikeudesta ihmisarvoon.
Suomen perustuslaki 18 § sanoo näin:“Jokaisella on oikeus lain mukaan hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla. […] Julkisen vallan on edistettävä työllisyyttä ja pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus työhön.” Jos verotus ja sääntely estävät nimenomaan sen, että ihminen voisi tehdä työtä omalla tavallaan, ne rikkovat paitsi tämän periaatteen henkeä, myös sen käytännön toteutusta.
Simone Weil, filosofi ja tehdastyöläinen, kirjoitti:“Ihminen tarvitsee työtä sielulleen yhtä paljon kuin kehollensa. Työ, jossa ei ole ajattelua eikä omaa jälkeä, on orjuuttavaa.” Tätä voi soveltaa myös päinvastoin: työ, jossa saa käyttää omaa luovuuttaan, rytmiään ja vastuullisuuttaan, on vapauttavaa. Sellaisesta työstä ei pitäisi rankaista, vaan tukea.
Itsensätyöllistäminen ei ole rikkaiden etuoikeus, vaan monelle ainoa keino pärjätä, elää mielekästä elämää ja säästyä byrokratian kuiluilta. Yhteiskunta, joka ei tätä tunnista, on itsetuhoinen, tai haluaa hyödyntää, tai passivoida kansaa, ei huolehtia siitä. Se rakentaa järjestelmää, jossa yksilön on kannattavampaa jäädä pois työelämästä kuin osallistua siihen omalla panoksellaan. Tai vielä pahempaa, järjestelmää, jossa työttömillä voi teetättää tukia vastaan kaiken työn ilman palkkaa, paimentaa kuin tuotantokarjaa.
Tämä ei ole tehokkuutta. Se on julmaa ja näköalatonta ihmisen, ajan ja yhteiskunnan tuhlausta.