Kuvitellaan, että istutetaan siemen halvimpaan mahdolliseen multaan. Sitä ei kastella, lannoitteesta säästetään, eikä valonkaan kanssa olla niin tarkkoja. Sitten istutaan vieressä odottamassa kasvua. Kun taimi jää kitukasvuiseksi, sitä haukutaan laiskaksi ja käsketään yrittämään enemmän. Ei täällä ketään loputtomiin elätetä.
Suomen kasvustrategiat ovat hyvin pitkälti vuosikymmenestä toiseen tuota. Haluamme uusia yrityksiä, investointeja, työtä, lapsia, elinvoimaista maaseutua ja ihmisiä, jotka ottavat vastuuta elämästään. Kun joku sitten yrittää tehdä jotakin näistä, vastassa on helposti joukko ihmisiä selittämässä, miksi se ei onnistu, miksi siihen ei voi auttaa ja miksi epäonnistuminen on lopulta yrittäjän oma vika. Kasvun edellytyksiä kohdellaan kuluna, jota pitää välttää, ja niiden puuttumista ihmisen ominaisuutena.
Kurin ja kärsimyksen ihannointi, tuo suomalainen masokismi, saa taloudessa hyvin konkreettisen hinnan. Kun apu, pääoma tai tarvittava maksuaika jää saamatta, työväline jää hankkimatta ja työ tekemättä. Kasvun este on silloin aivan muualla kuin ihmisen yrittämisen määrässä.
Pärjäämisen moraali
Sähkölasku on tähän melkein täydellinen esimerkki. Kun pörssisähkö on kallista, sen valinnutta pilkataan riskinotosta. Olisi pitänyt ottaa kiinteä sopimus. Kun pörssihinta laskee, kiinteähintaisen sopimuksen tehnyt onkin typerys, joka maksaa turhasta. Olisi pitänyt ymmärtää markkinoita. Jälkiviisas saa aina valita sen hetken, josta käsin oma ratkaisu näyttää onnistuneelta. Kenellekään ei tule mieleen sanoa yhdessä että nyt riittää sähköllä ryöstö.
Sama tapahtuu, kun köyhä pyytää apua ruokaan tai laskuun. Kommenttikenttään perustetaan välittömästi tarkastuslautakunta. Mitä olet ostanut? Miksi asut siinä? Onko puhelin varmasti tarpeellinen? Miksi sinulla on lemmikki? Oletko todella luopunut kaikesta, mistä joku ulkopuolinen osaa vaatia luopumaan? Pitääkö tehdä lasu? Jokainen vastaus synnyttää uuden kysymyksen, kunnes avuntarvitsijan koko elämä on levitetty nähtäville. Moni kuulusteluun osallistuva ei ole ollut missään vaiheessa antamassa mitään.
Hyvätuloisen typeräkin virhe on vain vähennettävä tappio, ulkopuolinen suhdanne. Köyhän jokainen vaikea tilanne on aina henkilökohtainen virhe riippui se itsestä tai ei, ja sillä määritellään, ansaitseeko hän syödä meidän viisaampien rahoilla.
Carolyn H. Simmonsin ja Melvin J. Lernerin vuonna 1966 julkaisemassa kokeessa sivustakatsojat saattoivat alkaa väheksyä kärsivää, viatonta ihmistä, kun he eivät voineet muuttaa tämän kohtaloa ja odottivat kärsimyksen jatkuvan. Tutkijat liittivät tuloksen tarpeeseen uskoa oikeudenmukaiseen maailmaan. Ajatus siitä, että ihmiset saavat ansionsa mukaan, voidaan säilyttää tekemällä kärsivästä jollakin tavalla kärsimyksensä arvoinen.
Boomer-tyylinen ”minäkään en saanut mitään” muuttuu taloudelliseksi jarruksi, kun seuraavalta sukupolvelta pidätetään alkupääoma tai muu tuki, vaikka sitä olisi mahdollista antaa. Aiemmin tehty työ voisi merkitä parempia lähtökohtia seuraavalle. Jos jokaisen on aloitettava samasta kuopasta, saavutettua turvaa ei saa käyttää juuri siihen, mikä tekisi kehityksestä kumuloituvaa.
Yrittäjän pitää pärjätä ennen kuin hän voi aloittaa
Pienyrittäjän kohdalla sama kurittaminen saa talousosaamisen muodon. Kun hän kertoo kassavirran vaikeuksista, vastaukseksi saattaa tulla opetus siitä, ettei arvonlisävero ole yrittäjän rahaa. Verotuksen ja toimeentulon ristiriita jää tällä opetuksella ratkaisematta.
Rahoituksessa tämä näkyy erityisen konkreettisesti. Laitteen hankkiminen voi mahdollistaa palvelun, josta laskutetaan myöhemmin. Työauton korjaaminen voi mahdollistaa seuraavan työkeikan. Yrityksellä voi olla tehtävää ja ihminen voi osata työnsä, vaikka tilillä ei juuri sillä hetkellä ole koko hankintahintaa. Rahoituksen tehtävänä olisi yhdistää nämä eri ajankohdat.
Kun uusi yrittäjä ei saa leasingia, osamaksua, luottokorttia tai edes työssä tarvitsemansa auton korjausta maksuajalla, hänen pitäisi käytännössä omistaa aloittamisen edellytykset valmiiksi. Puhtaat luottotiedot eivät yksin avaa näitä mahdollisuuksia. Aiempi moitteeton maksaminen ja tuleva ansaintakyky voivat jäädä toissijaisiksi sen rinnalla, paljonko säännöllistä tuloa ja hyväksyttävää vakuutta on osoitettavissa juuri nyt.
Positiivinen luottotietorekisteri tekee näkyväksi luotot ja tulorekisteriin ilmoitetut tulot. Yrittäjän tulot eivät kuitenkaan välttämättä näy sen tulotiedoissa. Myös suurin osa pääomatuloista jää niiden ulkopuolelle. Otteella voi siksi lukea nolla euroa, vaikka ihmisellä on tuloja. Verohallinto itse ohjeistaa luotonantajia selvittämään tulot myös muista lähteistä.
Ratkaisun tekee luotonantaja. Jos puutteellista näkymää käytetään ihmisen koko maksukyvyn mittarina, hallinnollinen nolla muuttuu todelliseksi esteeksi. Aloittavan yrittäjän ongelma on vielä perustavampi: tulevaa työtä ei voi näyttää menneiden kuukausien palkkatulona. Tulon pitäisi syntyä juuri sillä hankinnalla, johon rahoitusta haetaan.
Rahoittaja ei myönnä luottoa, leasingyhtiö hylkää hakemuksen ja korjaamo vaatii maksun heti. Auto seisoo, työ jää tekemättä ja tulo saamatta.
Tässä kohtaa suomalainen kasvatusääni toteaa, ettei pidä ostaa sellaista, mihin ei ole varaa. Mutta jos tulon ansaitsemiseen tarvittava väline pitäisi aina ostaa jo ansaituilla tuloilla, koko aloittamisen ongelma jäisi ratkaisematta. Varakkaalle rahoitus on mahdollisuus valita, milloin hän käyttää omia varojaan. Varattomammalle se voi ratkaista, saako hän käyttää osaamistaan ollenkaan.
Kirstun päällä istuva rahoittaja
Rahoituksen ahtaus koskee myös vakavaraisia, omaisuutta omistavia ja hyvässä työmarkkina-asemassa olevia ihmisiä. Se ulottuu sukupuolesta ja ammatista riippumatta tilanteisiin, joissa työtä, tuloja ja halua investoida on. Pelkkä yksilön aktiivisuuden lisääminen ei silloin avaa suljettua rahoituspäätöstä.
Maaseudun Tulevaisuus kertoi 19. syyskuuta 2026 Pielavedelle muuttaneista lääkäristä ja eläinlääkäristä. Molemmille oli löytynyt virka. Pariskunta oli ostanut vuonna 1927 rakennetun hirsitalon, jonka katto tarvitsi myöhemmin remontin. Sateella vintillä pidettiin ämpäreitä. Katon uusimiseen tarvittiin 36 000 euroa, mutta pankki katsoi, ettei kiinteistössä ollut riittävästi vapaata vakuusarvoa. Lisävakuutta löytyi lopulta vanhempien omaisuudesta.
”Mutta pitäisi olla omaisuutta, jotta voi ostaa omaisuutta. Jää nuoriso näppärästi ulos.”
Niklas Mäkelä samassa haastattelussa.
Tapauksessa ovat vastakkain olemassa olevan kodin käyttöarvo ja pankin hyväksymä vakuusarvo. Kunta saa tarvitsemiaan ammattilaisia, perhe asuu talossa ja katto pitäisi korjata. Rahoitus pysähtyy silti siihen, millä hinnalla talo olisi myöhemmin myytävissä. Korjauksen lykkääminen voi puolestaan heikentää talon kuntoa ja arvoa entisestään. Yksittäisen luoton riskien välttäminen voi näin kasvattaa ympärillä olevia menetyksiä.
Tämä on kasvukeskustelun olennainen mittakaavaongelma. Päätös voi näyttää yhden toimijan laskelmassa varovaiselta samalla, kun se estää toiselle tarpeellisen investoinnin. Kun samanlaiset päätökset kasautuvat, seurauksena ovat korjaamatta jäävät rakennukset, hankkimatta jäävät laitteet ja toteutumatta jäävät työt. Niiden kustannus ei näy hylätyn lainahakemuksen rivillä.
Finnveran pitäisi omalta osaltaan jakaa rahoituksen riskiä. Sen alkutakauksen ja pk-takauksen päätös perustuu pankin arvioon yrityksen luottokelpoisuudesta ja menestymismahdollisuuksista. Tällaisessa järjestelyssä pankin rahoitushalukkuus säilyy keskeisenä, vaikka käytössä on julkinen takaus.
Finnvera totesi itse vuoden 2025 tilinpäätöstiedotteessaan, että mikroyrityslainan pilotti osoitti pienimpien ja nuorimpien yritysten todelliset vaikeudet saada pankkirahoitusta.Pilottia päätettiin jatkaa helmikuussa 2026, myös aloittaville yrityksille. Tarve erilliselle väylälle kertoo siitä aukosta, joka tavalliseen rahoitukseen jää, koska pankit eivät vieläkään myönnä näitä lainoja.
“Computer says no.”
Carol Beer (David Walliams), komediasarja Little Britain.
Suomessa istutaan kirstun päällä pussin nyörit umpisolmussa ja ihmetellään, miksei kukaan investoi. Rahalle halutaan tuottoa, mutta sen pitäisi mielellään saapua paikalle vasta, kun joku muu on jo maksanut epävarman alkuvaiheen. Kansantalouden toivotaan kasvavan, vaikka uuden syntymiseen liittyvälle riskille etsitään jatkuvasti jotakin toista kantajaa.
Apua sille jolla on jo varaa ottaa se vastaan
Korona-ajan yritystuissa nähtiin, miten avuntarve ja avun myöntämisen rakenne voivat ajautua eri suuntiin. Valtiontalouden tarkastusviraston mukaan Business Finlandin ja ELY-keskusten alkuvaiheen kehittämistuet toimivat huonosti kriisirahoituksena. Niillä rahoitettiin tulevien kehittämishankkeiden menoja, vaikka yrityksen välitön ongelma saattoi olla kassakriisi. Tukea myönnettiin runsaasti myös yrityksille, jotka eivät kärsineet koronasta taloudellisesti.
Kehittämishanke edellyttää, että yrityksellä on jotakin, minkä varassa suunnitella tulevaa. Akuutissa pulassa oleva yrittäjä taas tarvitsee mahdollisuuden selvitä siihen asti. Kun kriisiapu pakataan kehittämisen muotoon, vakaa toimija voi sopia hakemukseen paremmin kuin se, jonka toiminta on juuri katkeamassa. Suurempi organisaatio voi myös irrottaa aikaa ja osaamista hankkeen valmisteluun aivan toisin kuin yksinyrittäjä, joka yrittää samanaikaisesti tehdä työnsä ja pitää laskut järjestyksessä.
Tässä näkyy sama valikoituminen kuin lainanannossa: apu tavoittaa helpommin sen, jolla on jo sen vastaanottamiseen tarvittavat edellytykset. Myöhemmin käyttöön otettu kustannustuki kohdistui VTV:n arvion mukaan paremmin kriisin taloudellisiin vaikutuksiin. Tukimuodon valinnalla siis oli merkitystä sille, keitä autettiin.
Julkista rahoitusta arvioitaessa pitäisi katsoa myös sitä, mitä hakuehdot sulkevat ulkopuolelle. Kuinka moni tarpeellinen työ tai elinkelpoinen yritys jää syntymättä, koska hakijalta puuttuu alkuvaiheen puskuri? Jos tukijärjestelmä tunnistaa parhaiten valmiiksi järjestäytyneen ja turvatun toimijan, sen onnistumisesta kertovat luvut eivät vielä kerro paljoakaan niiden tilanteesta, joille ovi ei auennut.
Yhdeksän hyvää veljeä ja yksi tyhmä naisten juttu
Vuoden 2023 rahoitusvertailussa kokonaan naisista koostuvien perustajatiimien osuus Suomessa jaetusta startup-rahoituksesta oli vain 1,1 prosenttia. Se, paljonko yritykselle annetaan rahaa, vaikuttaa suoraan siihen, mitä se pystyy kehittämään, keitä palkkaamaan ja kuinka pitkään kasvua rakentamaan. Jos kasvun edellytykset jaetaan näin epätasaisesti, myös tuloksia on arvioitava sitä vasten.
Kuvitellaan kymmenen yhtä hyvää siementä. Yhdeksän kohdalle työnnetään tikku, jossa lukee ”lupaava kasvuyritys”. Yhden siemenen tikkuun piirretään pelkkä kirkkovene. Yhdeksälle annetaan vettä ja lannoitetta. Naisten siemen saa kymmenesosan siitä, mitä muut. Ei ole oikeastaan väliä oliko se hyvä siemen, ketään ei kiinnosta perehtyä.
Virginia Woolf kirjoitti vuonna 1929:
“a woman must have money and a room of her own if she is to write fiction”
A Room of One’s Own.
Rahaa ja oma huone. Woolfin ajatus luovan työn aineellisista edellytyksistä sopii tähän tarkasti. Lahjakkuuden olemassaolo ei vielä maksa työaikaa, tilaa tai ruokaa. Ihmisellä pitää olla mahdollisuus käyttää kykyään, ennen kuin sen tuotoksia voidaan rehellisesti verrata muiden tuotoksiin.
Naisten kohdalla puuttuvaa rahoitusta paikataan mielellään rohkaisulla. Tarjotaan verkostoitumista, esiintymisvalmennusta ja kehotetaan uskomaan itseensä. Näistä voi olla hyötyä, mutta pääoman puutetta ne eivät poista. Itseluottamuksella ei voi maksaa ensimmäisen työntekijän palkkaa. Jos yritys tarvitsee rahaa kehittääkseen tuotteen, seuraava puheenvuoro naisten rohkeudesta ei vielä vie tuotetta valmiiksi.
Kenen puolesta saa pitää yhtä
Hyväveliverkostot ymmärtävät keskinäisen tuen arvon hyvin. Ihmiselle järjestetään esittely, suositellaan häntä, avataan ovi ja puhutaan hänen puolestaan silloin, kun hän ei ole itse huoneessa. Verkoston sisällä joku on valmis ottamaan henkilökohtaisenkin maineen riskin toisen mahdollisuuksien vuoksi. Ulkopuolelle sama verkosto voi olla julma ja läpäisemätön.
Siksi on onttoa julistaa, että jokaisen pitäisi pärjätä yksin. Verkoston turvaama ihminen ei pärjää yksin silloinkaan, kun hänen saamansa apu ei näy tilisiirtona. Hän voi saada ennakkoluottamusta, aikaa ja tietoa, jotka toiselta puuttuvat. Toisen kohdalla tarvitaan näyttöä ennen mahdollisuutta; tutulle mahdollisuus annetaan, jotta hän voi näyttää.
Miessuosioon ja hyväksyntään suuntautuva keskinäinen kilpailu hajottaa naisten solidaarisuutta myös yrittäjyydessä. Jos toisen naisen onnistuminen nähdään uhkana omalle asemalle, häneltä jää saamatta juuri se suositus, esittely tai yhteistyökumppani, jonka hyväveliverkosto omalle jäsenelleen järjestää.
Verkostojen ulkopuolelle jää myös miehiä, ja ovia voivat sulkea naisetkin. Kasvun kannalta ratkaisee, kenelle luottamusta ja mahdollisuuksia annetaan jo ennen ensimmäistä onnistumista.
Suomi näyttää suolta, jossa jokainen painaa kyynärpäänsä toisen hartialle päästäkseen itse ylemmäs. Toista painetaan alas, jotta itse päästäisiin ylös. Samalla kaikki vajoavat.
Naisten solidaarisuuden vahvistaminen tarkoittaisi tässä hyvin konkreettisia tekoja: toisen työn ostamista, suosittelemista, tiedon jakamista, yhteistä yrittämistä ja hänen puolestaan puhumista. Sama koskee muitakin ulkopuolelle jätettyjä. Yhteistyölle pitäisi antaa arvoa myös silloin, kun se tapahtuu vakiintuneiden piirien ulkopuolella ja hyödyttää ihmisiä, joiden menestykseen ei ole vielä totuttu.
Ole aktiivinen, mutta älä tee mitään
Työttömältä vaaditaan aktiivisuutta, mutta oma-aloitteinen tekeminen voi viedä toimeentulon. Jopa tunnin mittainen palkaton kitaransoitto vanhuksille kerran viikossa voi vaarantaa työttömyysturvan. Muusikko Feier Fan lopetti ilmaiskonsertit seniorikeskuksessa, koska oli jo aiemmin menettänyt tukensa kirjastokonserttien vuoksi. Vanhuksilta jäi musiikki saamatta ja soittajalta mahdollisuus käyttää osaamistaan muiden hyväksi.
Mitä tässä oikein kannustetaan tekemään? Ihminen osaa jotakin, lähtee liikkeelle ja tuottaa toisille iloa saamatta siitä palkkaa. Sitten hänen on lopetettava, jotta hänellä säilyisi rahaa elämiseen. Toimettomuudesta moititaan, mutta tekemisestä syntyy riski. Jo tukien menettämisen uhka riittää tukahduttamaan toiminnan.
Sama ansa odottaa sitä, joka yrittää rakentaa itselleen työtä. Asiakkaat, tulot ja toimeentulo eivät synny samalla hetkellä kuin tekeminen alkaa. Silti ihminen voidaan katsoa liian työllistyneeksi saamaan työttömyysturvaa jo ennen kuin työ elättää. Jos yrittämisen seurauksena voi menettää ainoan varman toimeentulonsa, aloittamatta jättäminen on taloudellisesti turvallisempaa. Sen jälkeen on turha ihmetellä, miksi ihmiset eivät uskalla yrittää.
Kysymys kuuluu, kuinka paljon hyödyllistä työtä kannattaa menettää siksi, ettei sen vähittäistä syntymistä osata sovittaa toimeentulon turvaamiseen. Jos ihminen pystyy ansaitsemaan osan elannostaan, tuota osuutta olisi järkevää auttaa kasvamaan. Pienikin toimiva työ voi merkitä hänelle paljon enemmän kuin sen hetkinen euromäärä: asiakassuhteita, ammattitaidon säilymistä ja mahdollisuutta jatkaa.
Vauvalle osakesalkku ja aikuiselle realisointivaatimus
Kokoomus tekee vaalikampanjaa sillä, että tahtoo jokaiselle suomalaiselle vauvalle juhlallisesti osakesalkun ymmärtämättä ollenkaan, saako sellaista olla olemassakaan isolla osalla.
Kun vanhemmat hakevat toimeentulotukea, myös lasten käytettävissä olevat säästöt on käytettävä ja sijoitukset realisoitava lasten omien perusmenojen kattamiseen. Käytännössä lapsen tulevaisuutta varten säästetty pääoma syödään elämiseen jo lapsuudessa. Kokoomus tekee vaalilupauksen vauvan osakesalkusta, vaikka köyhän perheen lapsen salkulle ei anneta edes kasvurauhaa. Myös toimeentulotukea tarvitsevan aikuisen säästöt ja sijoitukset on käytettävä elämiseen. Itseltänihän on taannoin pyydetty jopa todistus kummitytön säästötilistä, että en saa tyhjentää sitä ennenkuin minulle myönnetään toimeentulotukea. Emme ole sukua, ei edes paperilla kummiutta.
Tästä syntyy olennainen ristiriita. Toisen taloudellista tulevaisuutta saa rakentaa jo ennen kuin hän osaa kävellä, mutta toisen on käytettävä oma puskurinsa elämiseen ennen viimesijaista apua. Kun hän yrittää myöhemmin uudelleen, alkuun pitäisi silti päästä omin varoin. Se pääoma, joka voisi mahdollistaa uuden alun, on käytetty kriisin läpi elämiseen.
Näin säästämisestä puhutaan yleisenä hyveenä samalla, kun mahdollisuus säilyttää säästöt riippuu siitä, millainen turva ihmisellä muuten on. Varakkaassa perheessä tilapäinen vaikeus voidaan ylittää rikkomatta kaikkea, mitä on koottu. Ilman sitä tukea vaikeus voi syödä vuosien rakentamisen. Molemmille annetaan silti sama neuvo: ota vastuuta ja varaudu.
Liian kova maa
“The worth of a State, in the long run, is the worth of the individuals composing it”
John Stuart Mill, On Liberty (1859).
Mill varoitti samassa yhteydessä valtiosta, joka kutistaa ihmisensä helpommin hallittaviksi ja odottaa silti saavansa heillä aikaan suuria. Ajatus osuu suomalaisen kasvupuheen kipeään kohtaan. Kuinka suuriksi ihmisten todella halutaan kasvavan? Kuinka omaehtoisiksi, riippumattomiksi ja rohkeiksi, jos heidän mahdollisuuksiaan samalla pidetään niin tiukasti toisten harkinnan varassa?
Aloittavan yrityksen pitäisi osoittaa maksukykynsä ennen tulon mahdollistavaa hankintaa. Kriisissä olevan pitäisi säilyä riittävän vakaana kehittämistuen hakijaksi. Uutta työtä rakentavan pitäisi saada riittävä toimeentulo ennen kuin hänen työmääränsä vie oikeuden turvaan. Jokaisessa kohdassa mahdollisuus edetä riippuu edellytyksestä, jonka puuttumista rahoituksen tai tuen pitäisi auttaa ratkaisemaan.
Kuinka monta korjaamatta jäänyttä kattoa, hankkimatta jäänyttä työvälinettä ja aloittamatta jäänyttä yritystä hyväksytään varovaisuuden hinnaksi? Kielteisessä päätöksessä vältetty riski näkyy heti. Toteutumatta jääneen työn arvo ei tule kenenkään tilille näkyviin.
Kansantalous ei kasva sillä, että jokainen vartioi omaa vesikannuaan ja odottaa jonkun muun kastelun tuottamaa satoa.
Kun taimi ei kasva, pitäisi lopulta suostua katsomaan myös sitä, kuka piti vettä, lämpöä, ravintoa hallussaan. Ja mitä hän oikeastaan odotti tapahtuvan.
Ja suomeksi, jos naapurin lapsilla ei ole vaippoja, mutta sinä ainakin saat pitää sinun verorahat, ei valtiolla ole tulevaisuutta.