Edellisessä osassa pohdittiin, pitäisikö omaa aatetta osata myös itse valvoa ja tarkastella kriittisesti. Omavalvonnan julistaminen periaatteeksi on kuitenkin vielä helppo osa: harva ilmoittautuu vapaaehtoisesti dogmaatikoksi. Ratkaiseva hetki tulee, kun todellisuus lakkaa vahvistamasta aatteen käsitystä itsestään. Saako silloin muuttua aate, vai ryhdytäänkö korjaamaan todellisuuden kertojan moraalia? Jos oma asia on niin hyvä, ettei sen rajoja tarvitse arvioida, mistä sen huomaa, kun se menee liian pitkälle?
Aatteen emansipatorinen lupaus voi muuttua oman toiminnan moraaliseksi immuniteetiksi. Kun joku kertoo haitasta, vastaukseksi tarjotaan jälleen tavoitteen jaloutta, aivan kuin tarkoitus voisi jälkikäteen kumota seurauksen. Seuraa kätevä epistemologinen järjestely: oman toiminnan seuraukset tuntee parhaiten se, jonka ei tarvitse niistä kärsiä. Haitan kokija puolestaan ei ymmärrä vapautumistaan oikein. Hänen huomautuksensa sisältöä ei tarvitse tutkia, jos hänet ehditään luokitella väärälle puolelle. Aate säilyttää viattomuutensa, ja ihminen joutuu puolustamaan paitsi kokemustaan myös oikeuttaan sen artikuloimiseen. Ryhmäkuri tyhmentää.
Omavalvonnan pitäisi ulottua juuri tähän. Mihin olemme itse valmiita vetämään rajan, vaikka kukaan ulkopuolinen ei pakottaisi? Mitä emme hyväksy omiltamme, vaikka tekijä käyttäisi tuttuja sanoja ja vakuuttaisi ajavansa samaa hyvää? Oman aatteen arviointia ei voi jättää sen vastustajille ja sitten suuttua siitä, että he löytävät arvosteltavaa. Pitäisi osata itsekin miettiä, eikä vouhottaa vain eteenpäin. Hengennostatus lienee saavuttanut kliimaksinsa kun joltain lähtee sen johdosta henki, tai lapsi altistuu asioille yli ikätasonsa. Kauneimmaltakin idealta saa siivet irti, kun sitä puristaa tarpeeksi tiukasti, eikä se ala uudelleen lentää sillä, että vaatii muita ihailemaan sitä.
Suvaitsemattomuus lisää suvaitsemattomuutta
Priden historia auttaa ymmärtämään, miksi näkyvyyden rajoittamiseen suhtaudutaan sen sisällä herkästi. Stonewallin vuoden 1969 kapina syntyi poliisiratsian vastustamisesta, ja sitä seuraavana vuonna järjestetty New Yorkin Pride-marssi toi kadulle ihmisiä, joiden oli odotettu pysyvän näkymättöminä. Julkiseen tilaan tuleminen oli itsessään vastarintaa, eikä vapautumista olisi tapahtunut odottamalla, että ympäristö kokee kaiken valmiiksi tutuksi ja miellyttäväksi. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että jokainen myöhempi ratkaisu tapahtuman sisällöstä olisi vapautumisen välttämätön ehto tai että yhteisön omia käytäntöjä arvosteleva ihminen olisi palauttamassa ketään kaappiin. Liikkeen historia velvoittaa muistamaan myös sen, miltä tuntuu, kun joku muu määrittelee puolestasi, millaisena saat kuulua joukkoon.
Pirkko Saisio kuvasi HOMO!-näytelmänsä lähtökohtaa puhuessaan yhteiskunnasta, jossa ihmiset eriytyvät yhä pienemmiksi kuppikunniksi. Hänen kysymyksensä osuu suoraan suvaitsevaisuuden ajamisen ongelmaan, koska se ei anna millekään ryhmälle vapautusta oman toimintansa tarkastelemisesta:
”Mitä tapahtuu sellaisessa yhteiskunnassa, ja miten yhden joukon fundamentalismi luo toisissa vastakkaista fundamentalismia.”
— Pirkko Saisio
Yhteisön sisäinen ulossulkeminen ei ole pelkkä ulkopuolisten keksimä syytös. Muunsukupuolinen ja aseksuaalinen queer-kirjoittaja Latonya Pennington käsitteli sitä Pridea koskevassa kirjoituksessaan ja kuvasi, kuinka oma seksuaalisuus oli joutunut muiden arvioitavaksi: “Now, I’m being told that my asexuality isn’t queer just because I experience attraction differently.” Ihminen, jonka pitäisi saada kuulua moninaisuutta puolustavaan yhteisöön, joutuukin todistamaan olevansa oikealla tavalla moninainen. Suomessa vuoden 2025 Helsinki Priden esteettömyydestä annettu palaute johti siihen, että järjestäjä pyysi julkisesti anteeksi: vammaiset sateenkaari-ihmiset eivät olleet kokeneet oloaan tervetulleiksi, eikä tapahtuma ollut ollut koko yhteisöä osallistava. Yhteisön rajat voivat sulkeutua sekä käsitteissä että kadulla, vaikka julisteessa kaikille olisi varattu paikka.
Lacanin minäihanteen kautta tätä voi lukea symbolisen identifikaation ongelmana: mistä asemasta subjekti arvioi itseään ja kenen tunnustuksen varassa hän yrittää tulla hyväksyttäväksi? Ideologinen yhteisö voi alkaa monopolisoida tätä paikkaa. Silloin ihminen ei enää kysy vain, mitä hän ajattelee, vaan mitä hänen on ajateltava pysyäkseen omien silmissä oikeanlaisena. Moninaisuudesta tulee kelpoisuuskoe, jonka oikeat vastaukset yhteisö jakaa etukäteen. Emansipaation nimissä tuotetaan heteronomiaa: vapautuneen subjektin pitää ensin tarkistaa, onko hänellä lupa olla tätä mieltä. Jos jokainen poikkeava ääni tulkitaan epälojaaliudeksi, polyfonian julistus päätyy melko vaatimattomaan unisonoon.
Helsinki Priden omassa mediassa homomies ja fetissiyhteisön aktiivi Tom Hurd kutsuu fetissiyhteisöä ”vähemmistöksi vähemmistön sisällä”. Hän kertoo löytäneensä siitä turvallisen, vastaanottavan ympäristön, mutta myös nähneensä, kuinka muiden reaktioiden pelko estää ihmisiä näyttämästä itseään. Tässä on paljon enemmän kerrottavaa kuin se, millaisessa asussa joku kulkee. Oman kehon ja halun hyväksyminen, häpeästä vapautuminen ja yhteisön löytäminen ovat asioita, joiden äärelle voisi kutsua muitakin. Miksi tätä maailmaa pitäisi puolustaa niin, ettei sen esittämisen tavoista saisi ajatella ääneen?
Lasten vieressä ei kävellä keskellä päivää kinkyasussa. Aikuisen pitäisi osata itse vetää tämä raja ilman, että siitä tarvitsee rakentaa kokonaista ideologista kriisiä. Miksi lapsen pitäisi toimia aikuisen seksuaalisen itseilmaisun yleisönä, jotta aikuinen kokisi olevansa hyväksytty? Jos tämän sanominen riittää leimaamaan ihmisen suvaitsemattomaksi, suvaitsevaisuudesta on tehty varsin yksisuuntainen velvollisuus. Muiden pitää mukautua, mutta oman tapahtuman järjestämistä ei tarvitse ajatella uudelleen. Seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluminen ei ole järjestön myöntämä jäsenkortti, jonka voi peruuttaa väärän mielipiteen vuoksi, eikä saman ihmisen tarvitse kannattaa jokaista Priden ympärille muodostunutta käytäntöä säilyttääkseen oikeutensa kuulua siihen ihmisjoukkoon, jota Pride sanoo edustavansa. Tapahtuman sisältöä pitää voida arvioida sen perusteella, mitä siellä tehdään. Aikuisten seksuaaliset roolileikit eivät muutu kaikenikäisten ohjelmaksi sillä, että niitä puolustetaan yhdenvertaisuuden nimissä.
Vastalauseeksi tarjotaan, etteivät lapset syrji ja että lapselle kaikki on normaalia. Lapsen ennakkoluulottomuudesta ei kuitenkaan seuraa aikuisen vastuuvapautta sen suhteen, mille lapsen altistaa. Tässä deskriptiivinen normaalius sekoitetaan normatiiviseen oikeutukseen: siitä, mihin lapsi tottuu, päätellään, mitä hänelle on hyväksyttävää tarjota. Kyllä, lapsi voi pitää normaalina myös väkivaltaa ja rakastaa väkivaltaista aikuista. Kumpikaan ei tee väkivallasta hyväksyttävää. Lapsen kiintymys tai vastalauseen puuttuminen ei ole aikuisen toiminnan eettinen laatutodistus. Päinvastoin juuri se, ettei lapsella vielä ole valmiuksia arvioida kaikkea kohtaamaansa, korostaa aikuisen vastuuta. Lapsen kykyä mukautua hänelle annettuun maailmaan ei voi käyttää lupakirjana sen sisällölle. Argumentti ei yksinkertaisesti kanna: lapsen syrjimättömyys ei ratkaise sitä, mikä on hänelle ikätasoista.
Koulujen sivistävä seksuaalikasvatus ei toki ole henkistä insestiä, vaikka se jotakuta kiukuttaisi kuinka. Seksuaalisuudesta opettaminen ja lapsen ottaminen aikuisen seksuaalisen itseilmaisun yleisöksi ovat eri asioita. Mutta ehkäpä sikanahka-asussa ei tepastella lasten seassa, kun ei vanhempainillassakaan.
Hegelin konkreettinen vapaus tekee tästä kiinnostavamman kysymyksen kuin yksilön halun ja ulkoisen kiellon ikuisen nyrkkitappelun. Pelkkä kaikkien määritysten torjuminen jättää vapauden abstraktiksi; tahdon on saatava muoto maailmassa, jossa on muitakin subjekteja. Tästä näkökulmasta aikuisen kyky erottaa lasten päivätapahtuma omasta eroottisesta näyttämöstään kuuluu vapauden toteutumiseen. Lapsen erillisyys ei ole aikuisen emansipaation vihollinen. Jos oma vapaus säilyy vain sillä ehdolla, ettei toisen ikä, asema tai tahto saa merkitä mitään, sen universaalisuus on aika vaatimaton: universumissa on yksi aikuinen ja hänen yleisönsä.
Ja jos tämän rajan arvioimisesta kieltäydytään suvaitsevaisuuden nimissä, seuraukset voivat kumota koko sivistävän tarkoituksen. Ne, joiden ennakkoluuloja piti purkaa, loittonevat entistä jyrkemmin, ja jokainen vastalause tulkitaan vain lisätodisteeksi heidän sivistymättömyydestään. Näin aate voi sulkea itsensä kehään, jossa oman toimintatavan epäonnistuminen vahvistaa uskoa sen välttämättömyyteen. Samalla vastakkainasettelu voi ruokkia ennakkoluuloja ja syrjintää juuri niitä ihmisiä kohtaan, joiden asemaa piti parantaa. Liike saa säilyttää moraalisen erehtymättömyytensä, mutta sen edustamat ihmiset maksavat seurauksista. Alun perin sivistävä aate potkii silloin itseään päähän ja kutsuu liikettä edistykseksi.
Miksi tästä pitää tehdä loputon riita, kun tapahtuman voisi järjestää niin, että molemmille on kunnolla tilaa? Päivällä kaikille avoin marssi, jossa puolustetaan yhteisiä oikeuksia ja johon lapsiperheet voivat osallistua, ja illalla kunnollinen K18-karnevaali, jossa aikuisten seksuaalisuuden ja alakulttuurien koko kaunis kirjo saa tulla esiin. Sinne nahka- ja lateksiväki, domit ja dommet, subit ja switchit, masterit ja mistressit, leather daddyt, puppyt ja ponit, köysitaiteilijat, bootblackit, fetisistit sekä aikuisten roolileikkien pikkuiset ja hoivaajat; mukaan pörröt ja furryt, dragkuningattaret ja -kuninkaat, burleskin loisto, ujot uteliaat ja aivan tavalliset vaniljat. Koko juhlaa ei tarvitsisi trivialisoida vappunaamariketuksi, kun aikuisten ohjelmalla olisi sille sopiva ympäristö ja ihmisillä mahdollisuus tulla kohdatuksi muutenkin kuin nopeasti ohitettavana erikoisuutena.
Asujen rinnalle mahtuisivat ihmisten selviytymistarinat, oman kehon takaisin löytämiset, vuosikymmenten salailusta vapautuminen ja se joskus valtavan suuri asia, että on viimein löytänyt jonkun, jonka seurassa ei tarvitse esittää väärää ihmistä. Tällaisen maailman voisi avata uteliaisuudelle, huumorille ja kohtaamiselle sen sijaan, että vieraan ensimmäinen tehtävä on todistaa olevansa jo valmiiksi täysin perillä kaikesta. Yön kuningattarien seassa parin rohkaisevan jälkeen peruspersukin saattaisi löytää itsestään aiemmin suljettuja puolia, tai ainakin huomata viihtyvänsä porukassa, jonka piti uhata koko hänen maailmankuvaansa. Siinä olisi suvaitsevaisuuden ajamiselle paljon käyttökelpoisempi mahdollisuus kuin siinä, että ihminen ehditään julistaa toivottomaksi ennen ensimmäistäkään keskustelua; hän saisi tulla lähemmäs omin jaloin, menettämättä kasvojaan jo ovella.
Valtakulttuurilla olisi samalla muutakin opittavaa kuin uusien asujen nimet. Normiheteropariskunnalta voisi joskus kysyä, mitä aftercare tarkoittaa ja kuinka paljon he ovat ylipäätään puhuneet siitä, miltä toisesta tuntuu seksin jälkeen. BDSM jälkihoivaa käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa kuvataan sekä fyysistä huolenpitoa että kokemuksen emotionaalista käsittelemistä. Toisen vointia kysytään, kokemus käydään läpi eikä ihmistä jätetä yksin sen kanssa, mitä yhdessä tehtiin. Tästä saisi varsin sivistyneen keskustelun suostumuksesta, vallasta ja vastuusta, koska vapaaehtoisesti sovittu vallanvaihto vaatii aivan muuta kuin oletuksen, että toinen on käytettävissä omiin tarpeisiin. Jos Priden kautta välittyisi paremmin myös tämä puoli, S&M-kulttuuriakaan ei tarvitsisi pitää loputtomasti omituisena sivunäytöksenä, vaan omituiselta voisi alkaa näyttää seksi, jossa naisen keho on miehelle vain masturbointiväline, puhdistaa jopa itse itsensä. Itsekkyyden piti olla jo out, ja mitä meillä on: aggressiivinen miesliike, joka opettaa miehiä vaarallisiksi.
Kun miesten vihalla voimaantuminen alkaa maksaa naisten henkiä
Mitä ajattelee podcast-isäntä, joka valaa katkerille ja pettyneille nuorille miehille käsitystä naisista vihollisina tai kurinpalautusta tarvitsevina olentoina? Missä on edes ajatuksen ajatus siitä, mitä hänen puheellaan voidaan oikeuttaa studion ulkopuolella? Miehen kärsimyksen tunnistaminen tuo vastuun siitä, mihin sitä ohjataan. Jos lohduksi tarjotaan vihollinen ja ratkaisuksi tämän alistaminen, miesasian nimissä jalostetaan katkeruudesta misogyniaa. Nainen ei ole miehen elämäkerran korvausrahasto.
Curry Barkerin Obsessionissa Bearille tarjoutuu mahdollisuus kelvata omana itsenään, mutta huonot neuvot saavat hänet epäilemään sitä. Taikakaupan lupaus ihannenaisesta tarjoaa houkuttelevan oikotien. Tässä on sama houkutus kuin red pill -sisällössä: seuraa ohjeita, niin saat haluamasi naisen. Nainen voisi valita karhun, mutta Bear tarttuu mieluummin keinoon ohittaa hänen valintansa.
Red pill -bisneksessä sama epävarmuus on rahastuksen raaka-aine. Ensin miehelle myydään käsitys siitä, ettei hän kelpaa omana itsenään, sitten resepti, jolla naiset saa. Nainen muuttuu menetelmän lupaamaksi palkinnoksi, mies maksavaksi asiakkaaksi, ja läheisyyden kaipuusta tehdään markkina. Tässä on raakaa rahastusta, jonka eettistä hintaa pitäisi arvioida jo ennen myyntipuhetta. Millainen kannustin omavalvontaan jää, jos juuri kuulijan epävarmuus ja naisiin kohdistuva epäluulo pitävät bisneksen käynnissä?
Lacanin halun ja fantasian suhteen kautta vastuu ulottuu siihen, millaisen paikan puhuja antaa naiselle kuulijansa fantasiassa. Jos nainen asetetaan subjektin puutteen lopulliseksi täyttäjäksi, hänen kieltäytymisestään voidaan tehdä vääryys. Podcast-isäntä vahvistaa mahdotonta vaatimusta: naisen pitäisi vahvistaa miehen arvo vapaasti, mutta vapaus valita toisin mitätöidään. Fantasia säilyy koskemattomana, ja jokainen sitä häiritsevä nainen kelpaa todisteeksi naisten pahuudesta. Miehen pettymystä soitetaan ostinatona, naisen tehtäväksi jää olla joka kierroksella väärä sävel.
Omavalvontaa olisi arvioida ennen julkaisua, vahvistaako puhe varsinkin kuulijan kykyä kantaa pettymyksensä vai antaako se hänelle moraalisen luvan rangaista niistä muita. Miesten hyvinvoinnin julistaminen päämääräksi ei vapauta kysymästä, millaisiksi miehiksi poikia puheella kasvatetaan.
Kirjailijanimensä tarkoituksella pienin kirjaimin kirjoittaneen bell hooksin All About Love tarjoaa omavalvonnalle eettisen mittapuun: huolenpito, vastuu ja toisen kasvun tukeminen kuuluvat itse rakastamiseen. Jos läheisyyttä lupaavan neuvon toteutuminen edellyttää naisen alistumista, podcast-isännän pitäisi tunnistaa oman argumenttinsa ristiriita. Kontrollia ei voi rehabilitoida välittämiseksi romanttisella sanastolla. Hooksin raja koskee myös sitä, mitä opetamme muita hyväksymään:
“Love and abuse cannot coexist.”
— bell hooks, All About Love
Misogynian trivialisointi harmittomaksi mielipideleikiksi tapahtuu maailmassa, jossa kontrolli ja väkivalta jo rikkovat ihmisten elämiä. Helsingin yliopiston vuoden 2025 henkirikoskatsauksen mukaan Suomessa surmattiin vuosina 2020–2023 keskimäärin 24 naista vuodessa, noin kaksi kuukaudessa. Vuosien 2013–2023 aineistossa, josta vuosi 2019 puuttuu, naisen surmaaja oli 57 prosentissa tapauksista nykyinen tai entinen kumppani. Tähän maailmaan puhuja lähettää viestinsä. Millaisia oikeutuksia hän tarjoaa, jos naisen rajat ja oikeus poistua suhteesta esitetään mieheen kohdistuvana vääryytenä?
Kanadassa vuonna 2020 tehty Ashley Arzagan murha ja toiseen naiseen kohdistunut murhan yritys todettiin vuonna 2023 incel-ideologian motivoimaksi terroristiseksi toiminnaksi. Ideologisen naisvihan hintaa on siis maksettu ihmishengillä. Omavalvonnan pitäisi pysäyttää dehumanisaatio ja alistamisen oikeuttaminen niiden ilmaantuessa omaan puheeseen. Jos vastuu herää vasta väkivallanteon jälkeen, se on herännyt uhrille liian myöhään. Kuolleelta on hankala kysyä, ymmärsikö hän ironian.
Vastuu kuuluu myös saman mikrofonipöydän ääressä istuville. Kuka pysäyttää keskustelun, kun naisen alentaminen saa hyväksyvää naurua? Leonen ja Parrottin laboratoriokokeessa naisvihamielinen vertaisilmapiiri vähensi ja hidasti miesten puuttumista naiselle vastenmielisen seksuaalisen elokuvan näyttämiseen. Myötäily rakentaa ilmapiiriä myös studiossa, työporukassa ja saunaillassa. Naisen kustannuksella ylläpidetty hyvä tunnelma ei ole viaton saavutus.
Naisten huonoon kohteluun puuttuvan miehen arvo näkyy juuri tässä: hän asettaa rajat omassa viiteryhmässään, vaikka sillä olisi sosiaalinen hinta. Hän haastaa vieraan naisvihamielisen argumentin, kieltäytyy peittelemästä ystävänsä vainoamista ja ottaa tämän puolison kertomuksen vakavasti. Miesliikkeen pitäisi arvostaa tätä enemmän kuin ehdotonta lojaaliutta. Hyväksi mieheksi julistautuminen on halpaa, jos hyvyys loppuu siihen, että tuttu saattaisi suuttua. Opetetaanko pojillekaan lopulta tarpeeksi, että myös heidän ei on ei, eikä kaikkeen mitä kaverit keksii pidä lähteä mukaan?
Sama vastuu kaveripiiristä kuuluu naisille. Jos ystävä kostaa entiselle puolisolleen kääntämällä lapsen turvallista, välittävää isää vastaan, häntä ei auteta keksimällä parempia keinoja siihen. Lapsen suojeleminen väkivallalta ja käyttäminen eron aseena ovat eri asioita myös parhaan ystävän kertomuksessa. Feministin pitäisi puolustaa väärin kohdeltua isää ja miesasian ajajan väärin kohdeltua naista ilman kokemusta puolen vaihtamisesta. Muuten ihmisistä on tullut välineitä oman sukupuolen oikeassa olemiselle.
Aate, jonka kanssa muidenkin pitäisi voida elää
Hegelin herran ja rengin dialektiikassa herra tarvitsee tunnustusta tietoisuudelta, jonka itsenäisyyden hän samalla kiistää. Ristiriita on sisäinen: alistamalla toisen arvostelun hän tuhoaa sen, mikä tekisi tunnustuksesta merkityksellistä. Sama ongelma koskee yhteisöä, joka vaatii vapaan subjektin hyväksyntää mutta määrää sallitut johtopäätökset etukäteen. Toisen tietoisuus halutaan todistajaksi ja sen autonomia pois todistusta häiritsemästä. Hegel kirjoittaa:
“Action from one side only would be useless, because what is to happen can only be brought about by means of both.”
— G. W. F. Hegel, The Phenomenology of Mind, § 182, englannintanut J. B. Baillie
Jessica Benjaminin kolmannuus, thirdness, avaa intersubjektiivisen tilan toimijan ja toiminnan kohteen komplementaaristen positioiden ulkopuolelle. Ideologisessa yhteisössä tämä edellyttäisi, että yhteinen periaate sitoisi myös sen nimissä puhuvaa auktoriteettia. Kritiikin esittäjä voisi vedota yhdenvertaisuuteen anomatta puheensa lupaa sen kohteelta. Vastavuoroisuus lakkaa olemasta juhlapuhe, kun sillä voi rajoittaa oman ryhmän valtaa.
Immanentti kritiikki arvioi liikettä sen oman lupauksen perusteella: mitä emansipaatiosta jää jäljelle, jos se edellyttää alistamista? Kun välineet alkavat kumota päämäärää, ristiriitaa ei ratkaista kasvattamalla vakaumuksen volyymia. Fortissimo on dynamiikkaa, öyhötystä, ei argumentti.
Sama koskee veganismia, vihreää siirtymää, perhearvoja ja suomalaisuutta. Hyviä aikeita, jakelumetodi falskaa. Ideologinen myyjä saattaa arvioida asiakkaan moraalista laatua silloinkin, kun hänen pitäisi tutkia tuotteen puutteita. Tuotetta työnnetään väkivalloin kurkusta alas ja vastarinta tulkitaan todisteeksi liian pienestä annoksesta. Oman toimintatavan vaikutukset katoavat oman tarkoituksen erinomaisuuteen.
Zixi Lin ja Jingyuan Shin reaktanssia koskevissa meta-analyyseissa vapautta voimakkaasti uhkaava viestintä lisäsi vihaa ja kielteisiä ajatuksia, jotka liittyivät heikompaan suostuttelun onnistumiseen.
Sunzin ajatus kokonaisena säilyttämisen arvosta osuu myös tähän: miksi tehdä mahdollisesta liittolaisesta ensin vihollinen? Voiton vuoksi ei pitäisi tuhota sitä yhteistä maailmaa, jossa sen jälkeenkin on elettävä.
“Supreme excellence consists in breaking the enemy’s resistance without fighting.”
— Sunzi, The Art of War, III luku, englannintanut Lionel Giles
Sateenkaariyhteisön ”Mother Monster” eli Lady Gaga sanoi vuoden 2020 valmistujaispuheessaan: “If we don’t listen, we don’t learn.” Kuuntelemisen vaativuus alkaa siitä, että kuultu saa muuttaa omaa toimintaa. Muuten se on kohtelias odotus ennen seuraavaa yritystä saada toinen tottelemaan.
Omavalvonnan koetinkivi on siinä, voiko jäsen osoittaa yhteisön toiminnassa vääryyden ja pysyä jäsenenä. Jos periaate pätee vain vahvistaessaan vallassa olevan tulkinnan, sen tilalle on tullut lojaliteettivaatimus. Aate on alkanut omistaa ne ihmiset, jotka sen piti vapauttaa.
Maltillisuudesta ja hyvyyteen pyrkimisestä voidaan näin vyöryä yhä kauemmas toisistaan, kohti vastakkaisia äärimmäisyyksiä. Toisen jyrkkyys antaa luvan koventaa omaa ääntä, ja pian harkinta näyttää omienkin silmissä heikkoudelta. Ihmiset, joiden elämää piti parantaa, jäävät vaatimusten väliin. Mitä hyvyyteen pyrkimisestä jää jäljelle, jos sen nimissä ei enää osata kohdella toisia hyvin? Oman aatteen pitäisi kestää myös se, että joku omista pyytää pysähtymään.