Ripaus punkia raskaaseen musiikkiin, ja pahuutta niin paljon, ettei kukaan erehdy pitämään sitä kunnollisena. Siinä oli jotakin olennaista Cronosin reseptistä. Venomin laulaja-basisti Conrad Lant (15.1.1963–1.10.2026) vertasi Black Sabbathia Frankensteiniin ja Venomia Evil Deadiin. Vuoden 1982 Black Metal antoi nimen kokonaiselle genrelle.
Venomin, Bathoryn ja Hellhammerin kaltaisista pioneereista edettiin 1990-luvun norjalaiseen aaltoon ja yhä uusiin suuntiin. Raaka black metal, melodinen ja sinfoninen black metal, tunnelmallinen atmospheric black metal, depressive black metal ovat saman suvun erilaisia ääniä. Pagan black metalissa korostuvat puolestaan pakanallinen maailmankuva, mytologiat ja kulttuurinen muisti. Musiikilliset muodot ja aihepiirit menevät päällekkäin. Kaikki eivät ole samanlaisia, eikä niiden tarvitse olla.
Myös vastustus on saanut uusia kohteita ja merkityksiä. Paholaisteatterin rinnalle tuli vakavaa satanismia ja saatananpalvontaa, mutta uskonnon vastustamisen ei tarvitse jäädä kristinuskon maailmankuvan kääntämiseksi ylösalaisin. Jos pahaksi on nimetty kaikki, mikä ei taivu oikean jumalan alle, voi kysyä, kenen puolella oikeastaan kannattaa olla.
Yksi black metalin hienoimmista kehityssuunnista on juuri tässä: pahuuden ilmaisemisen rinnalle on kasvanut vapauden puolustaminen, oman alkuperäiskulttuurin vaaliminen ja niiden äänten palauttaminen, joita on yritetty vaientaa.
Valoa vai alistamista kansoille
Ensin kansalle kerrotaan, että se elää pimeydessä. Sen jumalat ovat vääriä, tavat sivistymättömiä ja oma kulttuuri jotakin, mistä se pitää pelastaa. Villi, rahvas, eksynyt, syntinen. Sitten tuodaan ns. oikea jumala ja vaaditaan kuuliaisuutta.
Abrahamilaisten uskontojen leviämisen historiaan kuuluu myös pakkokäännyttämistä, alkuperäiskulttuurien hävittämistä ja valloituksen oikeuttamista pelastamisena. Kristillisten kirkkojen ja valtioiden yhteinen työ näkyy esimerkiksi Kanadan alkuperäiskansojen asuntolakouluissa: lapset erotettiin perheistään, heidän kieliään tukahdutettiin ja heidän omaa kulttuuriaan yritettiin katkaista. Euroopassakaan ei tarvitse etsiä kaukaa. Saamelaisilta kristillistämisen yhteydessä vuonna 1723 väkisin viety seremoniarumpu palautettiin vasta vuonna 2023. Kolmesataa vuotta on pitkä aika olla pelastettuna omalta kulttuuriltaan.
Suomen alkuperäistä pakanallista kulttuuria on tuhottu urakalla. Kristillinen kirkko luokitteli vanhoja tapoja taikauskoksi, kielsi rituaaleja ja rankaisi niiden harjoittamisesta. Folkloristi Anna-Leena Siikalan tutkimusta käsittelevä Ylen artikkeli kuvaa, kuinka lähetystyö, uskonpuhdistus ja vainot muuttivat ja tukahduttivat perinnettä. Kyse oli ihmisten suhteesta luontoon, vainajiin, jumaliin ja haltijoihin: kokonaisesta tavasta elää ja ymmärtää maailmaa.
Tuhoaminen oli myös konkreettista. Luterilainen kirkko pyrki 1600-luvulta lähtien hävittämään pakanallisina pitämiään paikkoja, ja uhripuita sekä pyhiä metsiköitä hakattiin maahan. Samalla vanhojen pyhien paikkojen merkityksiä demonisoitiin: hiisi alkoi yhdistyä helvettiin ja pahaan. Oman kulttuurin pyhästä tehtiin jotakin, jota piti pelätä ja hävetä. Puun kaataminen hävitti paikan, jossa perinnettä harjoitettiin; rituaalin kieltäminen vaikeutti sen välittämistä seuraavalle sukupolvelle.
Abrahamilaisten uskontojen mukana on tuotu myös kontrollia ja alistamista: määräyksiä kehosta, ulkonäöstä ja sukupuolirooleista. Miksi suomalaisen miehen hiuksia tai partaa pitäisi leikata Jeesuksen nimeen? Paavali pitää miehen pitkää tukkaa häpeänä, mutta hiusten pituudesta ei seuraa mitään moraalista. Uskonnon kyljessä tuodaan muiden ihmisten säännöt ja vaaditaan elämään niiden mukaan.
Naisen alamaisuus miehelle ja miehelle määrätty hallitsijan rooli kaventavat molempien elämää. Jatkuvan kovuuden ja hallinnan vaatimus tekee miehen roolista toksisen ja vaikean; naisen oma voima pitää puolestaan alistaa. Tällainen ihmiskuva on luonnoton ja ahdas. Oman alkuperäiskulttuurin luontosuhteessa ja hengellisyydessä voi olla enemmän tilaa ihmiselle kuin ulkopuolelta tuodussa kuuliaisuuden mallissa. Siksi pagan black metalissa oman kulttuurin vaaliminen ja uskonnollisen kontrollin vastustaminen kuuluvat yhteen: myös ihmisellä pitää olla oikeus omaan luontoonsa.
Kristinusko ei tullut kulttuuriseen tyhjiöön. Sen alta löytyy omia jumalia, pyhiä paikkoja, loitsuja ja kertomuksia, joiden asema murrettiin uskonnollisen vallan tieltä. Se, mitä säilyi runoissa, tarinoissa ja tavoissa, antaa mahdollisuuden ottaa tästä perinnöstä uudelleen kiinni. Kulttuurisen hävittämisen vastustaminen merkitsee myös sitä, ettei tukahdutetun perinteen arvoa jätetä sen tukahduttajien määriteltäväksi.
Islamin nimissä tehty kulttuurinen tuho ei sekään ole vain vanhojen vuosisatojen asia. YK:n tutkijat dokumentoivat, kuinka ISIS pyrki tuhoamaan jesidiyhteisön muun muassa tappamalla, orjuuttamalla ja pakkokäännyttämällä sen jäseniä. Siinä oman uskonnon ja kulttuurin säilyttäminen oli kirjaimellisesti hengissä pysymisen kysymys.
Uskonnonvastaisuudelle on siis muitakin perusteita kuin halu järkyttää seurakuntaneuvostoa. Se voi olla hävitetyn muistin etsimistä ja vaatimusta saada elää ilman, että joku muu nimeää oman perinteen synniksi. Jos pyhät paikat, laulut ja jumalat on ensin tuhottu, niiden kaipuuta ei tarvitse käsitellä epäilyttävänä takapajuisuutena.
Tässä mielessä pagan black metal on järkevä jatkumo genreen kehittyneelle saatananpalvonnalle. Ensin asetutaan kristillisen hyvän vastapuolelle. Sitten voidaan kysyä, miksi kristinusko saisi ylipäätään määritellä koko keskustelun. Oman kulttuurin ei tarvitse tyytyä valloittajan paholaisen rooliin. Sillä oli nimiä ja merkityksiä jo ennen sitä.
Siksi suomalaisen pakanallisen perinteen vaaliminen sopii black metaliin suoraan. Ukosta, Tapiosta, hiisistä, esivanhemmista ja metsän pyhyydestä laulaminen voi palauttaa tilaa maailmankuvalle, jonka kristillinen valta pyrki syrjäyttämään. Uskonnonvastaisuus saa silloin konkreettisen sisällön: oikeuden omaan kulttuuriin, omiin pyhiin paikkoihin ja omaan ääneen. Saatanan asettaminen kristillisen Jumalan vastapuolelle ja kristinuskoa vanhemman perinteen elvyttäminen ovat erilaisia tapoja kieltäytyä saman uskonnollisen vallan ehdoista. Pagan black metal voi tehdä aiemmin vaiennetusta jälleen kuuluvaa.
Norjan 1990-luvun kirkonpoltoissakin esiintyi ajatus tuontiuskonnon vastustamisesta ja pakanallisen menneisyyden kostamisesta. Miroslav Vrzalin tutkimus käsittelee juuri näitä tulkintoja. Julkisuudessa teot näyttäytyivät erityisesti saatanallisena pahuutena; tekijöiden omat selitykset eivät kuitenkaan olleet yksi yhtenäinen agenda. Kulttuurisen vastarinnan ajatus ei syntynyt genreen vasta myöhemmin, vaikka sen ilmaiseminen on saanut paljon muitakin muotoja kuin tuhopolton.
Saudiarabialainen Al-Namrood tekee tätä omasta ympäristöstään käsin. Yhtye käyttää arabiaa ja arabikulttuurin aineksia uskonnollista pakkovaltaa vastaan. Mephisto on kertonut, että koulussa islamia edeltänyt arabikulttuuri esitettiin pimeytenä, jonka islam korvasi valolla. Yhtyeen laulaja Humbaba taas kuvaa itseään anarkistiksi ja nimeää vastustamikseen asioiksi muun muassa uskonnollisen vallan, rasismin ja naisten alistamisen uskonnon tai perinteen nimissä. Samassa haastattelussa jäsenet kertovat salaavansa henkilöllisyytensä turvallisuutensa vuoksi. Tässä uskonnonvastaisuus ei ole ulkopuolisen eksotiikkaa.
Blackbraidin tekijä Sgah’gahsowáh puolestaan tuo black metaliin alkuperäiskansataustansa, luontosuhteensa ja hengellisen perintönsä. Hän sanoo haastattelussa: “Black Metal inherently is a rebellion against Christian oppression.” Sama musiikillinen kieli voi kantaa sekä henkilökohtaista pimeyttä että sellaisen kulttuurin surua ja vihaa, jonka olemassaolo on yritetty selittää pois.
Black metalissa voi siis puolustaa oikeutta omaan kulttuuriin ja vastustaa kulttuurien tuhoamista ja vaientamista. Pahuuden estetiikka ei estä sitä. Joskus se on juuri sopiva kieli vastata niille, jotka ovat kutsuneet alistamistaan hyvyydeksi.
Naisen näkökulma
Patriarkaalisessa järjestyksessä naisen omaa voimaa työnnetään kuuliaisuuden alle. Oma tahto, seksuaalisuus, viha, ruumis ja ääni pitää kesyttää, jotta naisesta tulee hyväksyttävä. Voimakas nainen saa helposti kuulla olevansa liikaa. Black metalissa liikaa oleminen on varsin käyttökelpoinen lähtökohta.
Uskonnollinen vallankäyttö käy suoraan käsiksi tähän mahdollisuuteen. Iranissa naisia on pidätetty luvattomaksi katsotusta soololaulamisesta. Konservatiivisissa tulkinnoissa hyväksyttävä esiintyminen riippuu siitä, ketkä kuulevat naisen ja erottuuko hänen äänensä miesten äänistä. Naisen oma ääni muuttuu muiden hallinnoimaksi asiaksi.
Talibanin vuonna 2024 julkistamat määräykset rajoittavat naisten äänen kuulumista julkisuudessa ja vaativat myös kasvojen ja vartalon peittämistä. YK:n ihmisoikeustoimisto kuvasi lain vaikutuksia naisten järjestelmälliseksi vaientamiseksi. Afganistanin kansallinen musiikki-instituutti puolestaan kertoi elokuussa 2024 Talibanin tuhonneen yli 21 000 soitinta. Musiikilta viedään sekä esittäjä että väline.
Norjalainen kolmen naisen Witch Club Satan puolestaan esiintyy alasti, käyttää veriefektejä ja tekee naisten vihasta, ruumiillisuudesta ja voimasta black metalia. Naiset päättävät itse, mitä ruumiillaan ja äänellään ilmaisevat. Ero Iranin ja Talibanin uskonnolliseen pakkovaltaan on konkreettinen: siellä naisen pitää peittyä ja vaieta, tässä hän voi huutaa, soittaa ja ottaa tilan haltuun omilla ehdoillaan. Juuri tällainen vapaus tekee black metalista naisen toimintaympäristönä arvokkaan.
Myös seksuaalivähemmistöjen elämää hallitaan rangaistuksilla: Iranin rikoslaki määrää samaa sukupuolta olevien seksuaalisista teoista ruoskintaa ja tietyissä tapauksissa kuolemanrangaistuksen. On täysin normaalia ja ok, että joku on homo, ja mikä vaan uskonto voi joutua pilkan kohteeksi. Näiden kahden asian yhteensovittamiseen ei tarvita erityisen vaikeaa filosofiaa.
Black metal on jo toimintaympäristö, jossa naisen ei tarvitse tehdä takahuoneessa palveluksia levydiilin eteen, ei tarvitse kauneuskirurgiaa voidakseen menestyä, ei tule lasikatto vastaan, rahoitus ei tyssää genitaaleihin. Ympäristö on lähinnä innoissaan ja toivottaa tervetulleeksi naisen sellaisena kuin on. Se on nykyaikanakin aika harvinaista.
Keskustelin vuosia sitten ruotsalaisen anarkofeministisen keikkapaikan pitäjän kanssa. Hän kertoi, että puolet esiintyjistä piti olla naisia eikä naisia halventavia sanoituksia hyväksytty. Kiintiö tuntui minusta huonolta tilanteessa, jossa tarjolla olevista muusikoista ei todella ollut puolta naisia. Menen mieluummin hyvän bändin keikalle kuin huonon kiintiöbändin enkä katsele, mitkä kusivehkeet heillä on. Vielä kiinnostavampi ongelma oli kuitenkin sanoitussääntö.
Minä olin nainen, joka oli silloin kieli poskessa juuri raapustanut sanoituksiin jotakin vuohesta harjoittamassa väkivaltaa nunnan takaporttiin, ja nauroin, että heidän seksisminvastaiset sääntönsä käytännössä estäisivät minua naisena esiintymästä heidän feministisessä keikkapaikassaan.
Tunnistan ilmiön, jossa hyväkään asia ei ole kaikille mieleinen, jos sitä ei ole saanut itse määritellä. Sitä vapaus kuitenkin tarkoittaa.
Voit kaataa ämpärillisen verta päälle ja soitella keikan alasti (praksiksen harjoittaja pidättää toistaiseksi oikeuden pysyä teoriassa), soittaa ja laulaa, mistä huvittaa. Jos piirrän vatsaani hakaristin ja laitan kaasunaamarin päähän, täytyy jo ymmärtää tahallaan väärin, jos väittää, ettei osaa tulkita sitä performanssiksi, tulkinnaksi.
Miten anarkiasta tuli sisällöntarkastusta
Anarkistisen ajattelun vahva juonne on ollut valtion, kirkon ja muiden pakkovaltaa käyttävien instituutioiden vastustaminen. Emma Goldman kirjoitti vuonna 1910 anarkismin tavoitteeksi muun muassa “the liberation of the human mind from the dominion of religion”. Ihmismielen vapauttaminen uskonnon vallasta kuulostaa edelleen varsin hyvältä ohjelmalta myös black metalille.
Antifasismi ei puolestaan ole yksi anarkistinen järjestö. Sen historiaan kuuluu kommunisteja, sosialisteja, anarkisteja ja muitakin fasismin vastustajia. Saksalainen Antifaschistische Aktion syntyi vuonna 1932 kommunistisen puolueen aloitteesta; myöhempi autonominen antifa rakentui toisenlaisissa oloissa, etenkin 1980-luvulla. Yhtenäistä komentokeskusta tai yhtä kaikkien toimintatapojen keksijää ei ole.
Musiikilla on tässä historiassa ollut myös yhdistävä tehtävä. Vuonna 1976 syntynyt Rock Against Racism toi muusikoita ja yleisöjä yhteen rasismia vastaan. Ihmisiä kutsuttiin samaan tilaan. Musiikki antoi mahdollisuuden kohdata.
Esiintymisen estämisen poliittinen perinne on osittain toinen. Brittiläinen opiskelijajärjestö NUS hyväksyi vuonna 1974 no platform -linjan, jonka tarkoitus oli estää fasististen ja rasististen järjestöjen toiminta oppilaitoksissa. Sitä ajoivat erityisesti International Marxist Group ja International Socialists. Historioitsija Evan Smithin mukaan IMG käytti myös itse käsitettä. Taustalla olivat vanhemmat keinot estää fasistien järjestäytymistä.
Mopo lähti kuitenkin käsistä rajan kanssa jo varhain. Smith kertoo vuodelta 1981 tapauksesta, jossa feministit vaativat samaa linjaa Hot Gossip -tanssiryhmään sen seksistiseksi katsotun esityksen vuoksi. Tilan valtaaminen viivytti esitystä, joka lopulta toteutui vähäiselle yleisölle. Kohteena ei enää ollut fasistijärjestön värväystilaisuus, vaan sopimattomaksi arvioitu esitys. Naiset rajoittivat itse itseään.
Metallikeikkoihin kohdistuvasta tällaisesta kampanjoinnista on selvää aineistoa viimeistään vuodelta 2006. Antifa Friedrichshainin avoin kirje vaati Impaled Nazarenen Berliinin-keikan peruuttamista sanoitusten ja yhtyeen lausuntojen perusteella. Kirje piti niitä homofobisina ja fasistisina; yhtye kiisti olevansa natsibändi tai rasistinen. Useita keikkoja peruttiin, myös Berliinin K17-esiintyminen. Tässä musiikkia ei vastustettu siksi, että Saatana veisi nuorison, vaan siksi, että esityksen sisältö määriteltiin yhteiskunnallisesti vahingolliseksi. Anarkia rajoitti itse itseään.
Vuonna 2017 Mardukin Oaklandin-keikka peruttiin antifasistisen kampanjan jälkeen. Keikkapaikka kertoi tutkineensa yhtyeen haastatteluja löytämättä väitteitä tukevaa näyttöä valkoisesta ylivallasta, nationalismista tai maahanmuuttovastaisuudesta. Se olisi halunnut järjestää konsertin, mutta ilmoitti saaneensa uhkauksia ja peruuttavansa turvallisuussyistä. Henkilökunta koostui sen mukaan lähes kokonaan rodullistetuista ihmisistä tai seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvista, ja he olivat halunneet tehdä työnsä. Rasismin vastustus oli rasistista.
Juuri niitä ihmisiä, joiden suojelemiseen julkisessa keskustelussa vedotaan, jäi siis ilman mahdollisuutta päättää itse osallistumisestaan. Esiintymisen vaarallisuudesta tuli käytännön tosiasia, kun sen ympärille syntyi väkivallan uhka. Tätä on vaikea pitää onnistuneena vapautustyönä.
Suomessa esimerkiksi Black Souls Matter IV joutui vaihtamaan keikkapaikkaa vuonna 2018, kun Varis-verkoston toiminnan jälkeen Poppari poisti tapahtuman ohjelmastaan. Seuraukset koskivat samalla kertaa järjestäjää, esiintyjiä ja yleisöä.
Kaikki peruuttamisvaatimukset eivät ole sabotaasia, eivätkä nämä tapaukset todista yhtä katkeamatonta käskyketjua vuodesta 1974 tähän päivään. Ne näyttävät silti olennaisen muutoksen: poliittisen järjestäytymisen torjumiseen tarkoitettua ajattelua on sovellettu taiteeseen, sen aiheisiin ja tekijöiden ympäriltä etsittyihin yhteyksiin. Kysymys ei enää kuulu, mitä joku tekee toiselle ihmiselle, vaan saako hänen musiikkiaan ylipäätään esittää.
Simone de Beauvoir kuvasi jo surrealistisen kapinan muuttumista uudenlaiseksi kirkoksi dogmeineen ja pappeineen: “unruliness has become a rule.” Siinä on tuttu ongelma. Vapautta vaatinut liike alkaa palkita kuuliaisuudesta.
Missä vaiheessa anarkistista tuli järjestyksenvalvoja?
Pahuuden kuva ei ole uskollisuudenvala
“We dedicate this film with the hope that these heinous crimes will never occur again.”
Näin kuuluu Ilsa, She Wolf of the SS -elokuvan alkuteksti vuodelta 1975. Omistuksen vilpittömyydestä voi olla mitä mieltä tahansa. Silti natsirikosten esittäminen ei itsessään ratkaise, ihannoidaanko niitä. Taideteos voi käyttää pahuutta kauhuun, hyväksikäyttöön, provokaatioon tai niiden käsittelemiseen. Katsojaltakin vaaditaan jotakin.
Alice Cooperin kauhuteatteri vielä ymmärretään esitykseksi. Kun lavalle tuodaan todellisesta historiasta tunnistettavaa pahuutta, tulkinta tuntuu monelta loppuvan. Jos maalaa taulun pahuudesta, voi maalata siihen Hitlerin. Se ei ole uskollisuudenvala Hitlerille.
Pidän erillistä NSBM-kategoriaa black metalin aiheiden erotteluun täysin turhana. Bändin itsensä tekemänä luokitteluna aivan naurettavana. Ei meillä ole joka ikisen sanoitusaiheen mukaan muitakaan alalokeroita. Kansallissosialistinen ideologia, muusikon poliittinen toiminta, teoksen aihe ja sen musiikillinen tyyli ovat eri asioita. Niistä pitää pystyä puhumaan täsmällisesti. RAC on täysin eri genre, tarkoituksella ja julkisesti poliittinen, jota saa myös arvioida poliittisesti.
Black metal -bändin sanoitusten aiheiden pitää pysyä vapaina genressä ilman mustalistausta.
Varis-verkoston oma NSBM-määrittely ulottuu myös toimijoihin, joiden musiikki ei ole suoraan poliittista mutta joilla verkosto katsoo olevan äärioikeistoyhteyksiä. Juuri tässä kysymykset näytöstä, yhteyden merkityksestä ja kollektiivisesta syyllisyydestä muuttuvat olennaisiksi. Sama keikka, levy-yhtiö, tuttava tai kauppa eivät kaikki todista samaa asiaa. Pelkkä verkostokuva ei ajattele tekijänsä puolesta.
Kun leima alkaa riittää esiintymisen estämiseen, syyllisyys leviää tuttavuuksia pitkin. Kohta täytyy selvittää, kuka saa tuntea ketä, kenen kanssa saa soittaa ja mistä saa ostaa levyn. Ihmisiä opetetaan sijoittamaan toisiaan nasuasteikolle. Laumalojaliteetti ja hyvän ihmisen asemaan poteroituminen alkavat korvata oman harkinnan kokonaan. Tästä puhun, kun kirjoitan ideologian omavalvontasuunnitelmasta, oman aatteen tarkastelusta kriittisesti. Kun se puuttuu, ajaudutaan vaarallisille vesille; yleensä tehdään omallekin agendalle enemmän haittaa kuin hyötyä.
Uskontojen kohdalla sama tulkintaongelma näkyy erityisen hyvin. Varis-verkosto on käyttänyt Sielunvihollisesta nimitystä “islamofobinen black metal”. Artikkeli käsittelee myös poliittisia yhteyksiä, mutta uskonnonvastaisen ilmaisun kohdalla kysymys jää: miksi islamin pilkka pitäisi lähtökohtaisesti lukea ihmisten oikeuksien vastustamiseksi, jos kristinuskon pilkka osataan tunnistaa genren tavalliseksi kieleksi? Uskonnon erityisaseman purkaminen ei ole sama asia kuin sen kannattajien ihmisarvon kiistäminen. Et voi vastustaa sortoa suojelemalla sitä.
Black metalissa on hyvästä syystä olemassa myös yhtye nimeltä Muhammad Pedophile. Sen julkaisija kuvaa Deislamize-levyä suoraan sunnalaista islamia vastaan kohdistuvaksi hyökkäykseksi ja kertoo tekijöiden pysyttelevän nimettöminä. Jo nimi tekee sen, mitä black metal on tehnyt kristillisille pyhyyksille vuosikymmeniä: se kieltäytyy antamasta uskonnolliselle auktoriteetille koskemattomuutta. Tässä suhteessa se on aivan black metalin ydintä, ei politiikkaa eikä sortoa.
Väännetään tämä vielä rautalangasta. Kristinuskoa, islamia ja juutalaisuutta pitää voida vastustaa oppeina ja vallankäytön järjestelminä. Ne esittävät väitteitä siitä, miten ihmisen pitäisi elää, kenen kanssa hän saa olla, mitä hänen ruumiinsa merkitsee ja ketä hänen pitää totella. Kun tällaisia vaatimuksia ulotetaan muiden elämään, niitä saa vastustaa. Kenenkään ei tarvitse hyväksyä uskontoa, johon hän ei usko, eikä luopua omasta kulttuuristaan, seksuaalisuudestaan tai ilmaisustaan sen vuoksi.
Uskovalla ihmisellä on ihmisarvo ja oikeus turvallisuuteen. Hänen uskontonsa ei sen vuoksi saa oikeutta hallita muita tai vapautusta pilkalta. Uskonnon vastustaminen voi juuri puolustaa naisen, homoseksuaalin, uskonnosta luopuvan tai alkuperäiskansaan kuuluvan ihmisen vapautta. Jos tämä vastustus nimetään automaattisesti ihmisvihaksi, suojellaan käytännössä myös sitä valtaa, josta nämä ihmiset yrittävät vapautua. Kukaan muu ei estä musliminaista menemästä hevibändin keikalle paitsi islam itse, ei bändi, ei yleisö, ei keikkapaikka tai promoottori.
Uskontoa vastustava ihminen ei muutu natsiksi sillä, että joku kutsuu häntä natsiksi. Sellainen syytös tarvitsee oman näyttönsä. Se ei seuraa jumalanpilkasta, loukkaavasta bändinnimestä tai siitä, ettei lauluntekijä kumarra profeettaa. Roviolla polttaminen ja liiketoiminnan sabotaasi eivät ole sama teko, mutta molemmilla voidaan pakottaa ihminen vaikenemaan. Kun vääräuskoisen rankaisemisen tilalle tulee väärästä taiteesta rankaiseminen, vallankäyttö ei muutu vapauttamiseksi sillä, että uskonnollinen perustelu vaihdetaan antifasistiseksi.
Tätä taustaa vasten on nurinkurista, että jo paljon vähäisemmästä islaminvastaisesta ilmaisusta rakennetaan tulkintaa vaarallisesta poliittisesta ilmiöstä. Samalla keikkoja voidaan ajaa nurin kytkössyytöksillä, joiden perusteet eivät vakuuta edes tapahtumapaikkaa. Miksi vapautta puolustavan liikkeen huomio kiinnittyy niin ahkerasti uskontoa herjaavaan bändiin, kun uskonnollinen pakkovalta itse vaientaa naisia, vainoaa seksuaalivähemmistöjä ja hävittää kulttuureja?
Väheneekö fasismi huutamalla, että ei natseja minnekään?
Boikotti on hyväksyttävä vaikuttamiskeino: jätetään oma lippu tai levy ostamatta ja kerrotaan, miksi. Toisen toiminnan estäminen väkivallalla tai rikollisella uhkauksella on eri asia. Rikoslaissa on säännökset muun muassa laittomasta uhkauksesta ja oikeudettomasta pakottamisesta. Sabotaasina tehty vahingonteko, kiristys tai tunnusmerkistön täyttävä kunnianloukkaus eivät muutu hyväksyttäviksi sillä, että tekijä pitää omaa aatettaan hyvänä.
Jos keikkapaikan omistaja taipuu vahingonteon tai uhkailun pelossa, häntä ei ole vakuutettu. Hänen tahtonsa on murrettu. Sitä ei pidä nimetä uudelleen vapaaehtoiseksi eettiseksi päätökseksi.
Syytös voi myös alkaa valmistaa omia todisteitaan. Ensin ihmistä kohdellaan vihamielisesti, sitten hänen vihamielinen reaktionsa esitetään näyttönä siitä, että alkuperäinen syytös oli oikea. Vastareaktio ei kuitenkaan todista sitä, mitä väitettiin ennen painostuksen aloittamista.
Kiusaaja puolestaan voi oppia myönnytyksestä, että painostus kannattaa. Kohde, jolla on vähän puolustajia, on helppo seuraavaankin kierrokseen. Jokainen onnistunut vallankäyttöyritys voi tehdä seuraavasta houkuttelevamman. Alistuminen ei takaa rauhaa.
Entä mitä me ajattelimme ihan oikean uusnatsin tekevän sillä tiedolla, että haluaisimme hänestä kokonaan eroon, otamme häneltä kitaran pois kädestä ja passitamme hänet omaan vihaisten poikien kerhoon? Alkaako hän suvaita ja rakastaa monenlaisia ihmisiä enemmän?
Yhdessä ympäristössä hänelle opetetaan, että oma olemassaolo pelastuu potkimalla vääränvärisiä ja väärämielisiä päähän. Toisessa hän soittaa bändissä, kohtaa monenlaisia ihmisiä ja joutuu käyttäytymään ihmisiksi saadakseen esiintyä uudelleen. Kitara ei tietenkään paranna ketään taikaiskusta. Silti on aiheellista kysyä, miksi tavalliset sosiaaliset yhteydet pitäisi katkaista ja jättää jäljelle vain se kaikkein suljetuin ja vahingollisin joukko.
Otetaanko natsilta kitara pois vai annetaanko soittaa?
Kun yrittäjien ja muusikoiden natsiprosenttien laskeminen paisuu verkkolynkkaukseksi, keikkojen estämiseksi tai sabotaasiksi, hyvä tarkoitus on muuttunut tekosyyksi olla ajattelematta. Minusta tämä on fasismia vahvistavaa idiotismia: pakottaminen normalisoidaan, ihmiset työnnetään vihamielisiin leireihin ja äärioikeistolle tarjotaan tilaisuus esiintyä vainottuna sananvapauden puolustajana. Oma joukko saa samalla vakuutella toisilleen olevansa hyviä ihmisiä. Tätä varten tarvitaan ideologian omavalvontaa. Myös omat keinot ja niiden seuraukset on uskallettava kyseenalaistaa.
“Hävitä vihollisesi” ei taida olla paras tapa torjua fasismia.
Munatonta pahisheviä vai napalmia kukkahatuille?
Saudiarabialainen Al-Namrood on tehnyt uskonnonvastaista black metalia keskellä uskonnollista pakkovaltaa. Jäsenet ovat kertoneet salaavansa henkilöllisyytensä, koska paljastuminen voisi johtaa vankilaan tai jopa teloitukseen, jos toiminta katsottaisiin uskosta luopumiseksi. Silti he ovat jatkaneet. Kasvot piiloon, mutta sanottavasta ei luovuta. Siinä on mittatikku meille, joilla on vielä mahdollisuus puolustaa vapauttamme ennen kuin se viedään. Jos ei ole uhkaa, että pää leikataan, pitää uskaltaa enemmän.
Jos isi vetää isolla festarilla paksut sukkahousut päässä ja huppari päällä helteessä mahdollisimman kryptisiä biisejä, ettei oikeastaan enää shokeeraa ketään, hänen omalle lapselleen kasvaa pitkä lista aiheista, joista ei aikanaan saa kirjoittaa laulunsanoja. Perinnöksi jää ulkoasu, mutta sen sisällä oleva vapaus on annettu pois.
Mitä äärimmäistä on musiikissa, jonka tekijä tarkistaa ensin, mistä uskaltaa puhua? Lavalla voidaan irvistellä vaikka kuinka, mutta jos kynää ohjaa ulkopuolisen rangaistuksen pelko, kapina jää halloween-naamiaisten tasolle. Jos ei ole mitään sanottavaa mihinkään asiaan, tekeekö black metalia vai kauhuheviä?
Musiikin sisällön vahtaamisen pitää loppua antifasistisissa liikkeissä ihan kokonaan, ja liikkeiden pitää keskittää energiansa ihan oikeiden ongelmien ratkaisuun. Ei hienosäätää sallittujen aiheiden listaa tai keksiä tarkempaa nasuasteikkoa, vaan luopua tehtävästä. Energia pitää käyttää todellisen syrjinnän, väkivallan ja alistamisen torjumiseen, ihmisten auttamiseen ja heidän vapautensa puolustamiseen. Siihen, että ihmiset saavat elää, puhua, soittaa ja kohdata toisensa ilman vainoa.
Jos black metal ja sen toimijat olisivat se valtava fasistinen koneisto, jollaiseksi ne välillä maalataan, Steelfestissä rekrytoitaisiin uusia pikkunatseja urakalla ja jokainen nasusymppaajaksi luokiteltu kuuluisi samaan suunnitelmaan, genre näyttäisi todennäköisesti aika erilaiselta. Elon Musk maksaisi varmasti kaikille uudet kitarat, treenikämpät ja kasvomaalit.
Toisinaan pitää uskaltaa suututtaa joku eikä pyytää yhtään anteeksi, että saa olla olemassa.