Metamodernin metsäläisen analyysejä

Ajattelua vallasta, ihmisyydestä ja ajasta

Selina Silvia Pyyhtiä

Kaiken se kestää, kaiken se jaksaa

Moni ajattelee hyvän parisuhteen olevan pitkä ja kaiken turbulenssin kestävä. Yhteiset vuodet, vaikeuksista selviäminen ja yhdessä pysyminen näyttävät todisteilta siitä, että suhde on onnistunut. Hyvällä, molemmille osapuolille terveellä parisuhteella on kuitenkin samat selkeät kriteerit kuin muillakin hyvillä ihmissuhteilla: vastavuoroisuus, kunnioitus, oikeus omiin rajoihin ja mahdollisuus tulla kuulluksi myös erimielisenä. Kummankin ajatukset, tarpeet ja tulevaisuus ovat tärkeitä, ja kumpikin vastaa omasta käytöksestään. Suhteen laatu näkyy myös siinä, mitä se vuosien aikana tekee ihmisen luottamukselle itseensä, omiin havaintoihinsa ja kykyihinsä. Pitkä suhde kertoo, että yhdessä on pysytty. Hyvyyttä arvioitaessa on kysyttävä myös, millaista siinä on ollut elää ja millaiseksi siinä on saanut kasvaa.

Hyvässä parisuhteessa oma persoona näyttäytyy pikkuhiljaa enemmän hyväksyttävältä myös itselle. Omituisen huumorin, innostumisen tai erilaisen elämänrytmin, henkilökohtaisten tarpeiden, rajojen ei tarvitse olla jatkuva puolustuspuhe. Kasvaa luottamus siihen, että on itse toisille mielenkiintoinen ja arvokas, kiinnostava. Tällaisesta suhteesta pitäisi saada rohkeutta myös muuhun elämään: soittaa ystävälle, pyytää joku kahville, näyttää keskeneräinen työ tai sanoa rohkeasti ääneen, että jokin tuntuu väärältä. Rohkeus voi näkyä pienessäkin muutoksessa. Yhteydenottoa ei tarvitse aloittaa todistamalla itselleen, että on riittävän kiinnostava ansaitakseen vastauksen.

Samaa voi odottaa hyvältä ystävyydeltä ja suhteelta omaan vanhempaan. Läheinen iloitsee siitä, että ihminen löytää itselleen mielekästä tekemistä, käyttää kykyjään ja rakentaa muitakin ihmissuhteita. Hänen ei tarvitse pysyä samanlaisena tai yhtä riippuvaisena, jotta yhteys säilyisi. Yksinkin voi rakentaa hyvän elämän, mutta lähipiirin suhtautumisella on merkitystä siihen, kuinka paljon voimia jää omiin tavoitteisiin. Kannatteleva suhde lisää resursseja ja auttaa suuntaamaan niitä elämiseen ja omaan tekemiseen; jatkuva varautuminen läheisen reaktioihin kuluttaa samoja voimia, ja pikkuhiljaa resursseja ei riitäkään muuhun.

Hyvässä suhteessa kumpikin kukoistaa

Brooke Feeney ja Nancy Collins erottavat sosiaalista tukea käsittelevässä teoreettisessa mallissaan kaksi läheisten suhteiden tehtävää: tuen vastoinkäymisissä sekä rohkaisun tarttua kasvun ja kehittymisen mahdollisuuksiin. Suhde voi auttaa sekä selviytymään vaikeasta tilanteesta että tavoittelemaan jotakin itselle tärkeää. Arkisena ihanteena tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että läheinen kuuntelee epäonnistumisen jälkeen mutta myös kannustaa uuteen yritykseen. Hän voi auttaa valmistautumaan vaikeaan tapaamiseen tai kiinnostua uudesta ideasta ottamatta itselleen oikeutta päättää lopputuloksesta. Saadun tuen pitäisi vahvistaa kokemusta omista mahdollisuuksista toimia, kokeilla, vallata uusia alueita.

Parisuhdetutkija John Gottmanin kuvaamassa hyvässä parisuhteessa kumppanista avoimesti pidetään, ja se välittyy hänelle. Kiinnostus, arvostuksen ilmaiseminen ja ystävyys eivät rajoitu suhteen alkuun, kahdenkeskisiin hetkiin tai kriisin jälkeiseen sovitteluun. Arjessa voidaan sanoa, että toisen tapa ajatella ilahduttaa, kehua, kiittää jostakin täsmällisestä tai kysyä, mikä häntä juuri nyt innostaa. Silloin ihminen saa kokemuksia siitä, että hänen läsnäolonsa on toivottua. Hänelle ei jää pelkkä vakuutus siitä, että suhdetta jatketaan. Tämä on aivan konkreettinen ero sietämisen ja rakastettuna olemisen välillä: läheinen huomaa sinussa muutakin kuin korjattavaa ja kertoo sen myös sinulle.

Erimielisyydessä Gottman korostaa toisen vaikutuksen hyväksymistä. Kumppanin näkökulma voi todella muuttaa omaa käsitystä tai yhteistä päätöstä. Esimerkiksi viikonlopun suunnitelmaa muutetaan, kun toinen kertoo tarvitsevansa lepoa, ja samalla etsitään tilaa kummankin toiveille. Kuuleminen näkyy lopputuloksessa. Kaikkeen ei tarvitse suostua, mutta kummankaan mielipide ei ole jo lähtökohtaisesti se, jonka täytyy väistyä. Gottmanin tunnistamien tuhoisien vuorovaikutustapojen vastapainona ongelmasta puhutaan tekemättä siitä toisen luonteen vikaa, osoitetaan arvostusta halveksunnan sijaan ja otetaan vastuu omasta osuudesta. ”Sovimme tästä, mutta unohdin. Hoidan sen tänään” tekee tilanteelle jotakin aivan muuta kuin selitys siitä, miksi muistuttaja on jälleen liian vaativa.

Onnellisessakin suhteessa keskustelu voi mennä pieleen. Gottmanin repair attempts, korjausyritykset, tarkoittavat tekoja tai sanoja, joilla kielteinen kierre katkaistaan jo riidan aikana tai yhteyttä palautetaan sen jälkeen: ”Sanoin tuon loukkaavasti”, ”Ymmärsinkö sinut väärin?” tai ”Haluan selvittää tämän, mutta tarvitsen ensin tauon.” Rauhoittumisen jälkeen asiaan palataan. Korjaaminen kuuluu kummallekin, eikä sen onnistumista mitata vain sillä, että tunnelma jälleen pehmenee. Ratkaisevaa on myös se, saako alkuperäinen huoli vastauksen ja muuttuuko toiminta. Jos sama ihminen aina pehmentää puheensa, pyytää anteeksi ja palauttaa yhteyden, kyse ei vielä ole vastavuoroisesta korjaamisesta. Hyvän suhteen kuvauksen pitäisi auttaa tunnistamaan, mitä molemmilta voi odottaa, eikä antaa tunnollisemmalle osapuolelle taas uusia tehtäviä.

Gottmanin havaintojen mukaan pitkissä onnellisissa parisuhteissa pysyvistä erimielisyyksistä tai epäsopivista piirteistä tehdään aina yhteistä huumoria, onnettomissa suhteissa loputtomasti toistuvia riitoja tai toisen luonnevikoja.

Hyvässä parisuhteessa riidellään asioista, ei suhteen olemassaolosta. Kumpikaan ei käytä jättämisellä uhkaamista saadakseen toisen luopumaan mielipiteestään, rajastaan tai perustellusta vaatimuksestaan. Erimielisyyden aikana pitää voida keskittyä siihen, mitä tapahtui ja mitä kumpikin tarvitsee, ilman että ensin joutuu pelastamaan koko suhteen. Tässä vastavuoroisuuden voi tunnistaa hyvin konkreettisesti: jos itse pidän selvänä, etten uhkaa hylätä läheistäni saadakseni tahtoni läpi, saanko minä saman turvan? Saa odottaa, että hänen kieltäytymistään kunnioitetaan ja hänen loukkaantumisensa otetaan vakavasti. Kyky kestää paljon ei tee kohtuuttomuudesta hänelle sopivaa.

Hyvä ystävä puolestaan antaa tilaa uusille ystäville, seurustelulle ja elämäntapojen muutoksille. Jos toinen lopettaa juomisen, yhteiselle ajalle etsitään uusi muoto, jos paras kaveri alkaa seurustelemaan uutta kumppania ei vihata. Ystävyyttä ei tarvitse todistaa palaamalla tapoihin, joista on halunnut irtautua. Myös mielipiteestä voi keskustella arvioimatta samalla puhujan kelvollisuutta ystäväksi. Tällaisessa läheisyydessä oma raja ja yhteinen suhde voivat olla olemassa yhtä aikaa: kieltäytyminen yhdestä ehdotuksesta ei mitätöi vuosien välittämistä.

Kun kärsimisestä tulee rakkauden mitta

Kaiken kestävän rakkauden ihanne kantaa mukanaan kristillistä perintöä. Paavalin ensimmäisen korinttilaiskirjeen rakkauden ylistys kuuluu myös hääseremonioihin: ”Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.” Rakkauden, uhrautumisen ja pelastavan kärsimyksen yhdistäminen saa kristillisessä ristinkertomuksessa erityisen voimakkaan muodon. Kun tämä malli siirtyy ihmissuhteen mittapuuksi, kivusta voi tulla merkki rakkauden syvyydestä ja omasta luopumisesta osoitus moraalisesta kypsyydestä. Ajatus voi soida kulttuurin pohjasävelenä silloinkin, kun ihminen ei itse ole uskonnollinen: hyvä puoliso jaksaa, hyvä ystävä ei jätä, hyvä lapsi antaa anteeksi. Silloin kysymys siitä, kohdellaanko ihmistä hyvin, vaihtuu huomaamatta kysymykseksi siitä, rakastaako hän tarpeeksi kestääkseen kohtelunsa. Saman raamatunkohdan vaatimus siitä, ettei rakkaus iloitse vääryydestä, jää tässä tulkinnassa kestämisen varjoon.

Teologit Rita Nakashima Brock ja Rebecca Ann Parker tarkastelevat teoksessaan Proverbs of Ashes juuri pelastavan kärsimyksen ihanteen seurauksia. He arvostelevat teologiaa, jossa uhraamisesta tulee rakkauden korkein ilmaus ja kärsimyksen hyväksymisestä hyve. Parker kuvaa myös oppimaansa hyvyyden mallia: muiden tarpeista huolehditaan, omat haavat hoidetaan hiljaa, jotta ne eivät kuormittaisi ketään. Tällaisessa asetelmassa ihminen voi tunnistaa oman kipunsa aivan oikein ja silti pitää siitä vaikenemista velvollisuutenaan. Siksi havahduttamiseen ei aina riitä, että huono kohtelu nimetään. On purettava myös käsitys siitä, että sen sietäminen tekee ihmisestä paremman. Muuten hän kuulee kuvauksen kärsimyksestään vain uutena vahvistuksena sille, kuinka vaativan rakkauden tehtävän on ottanut kantaakseen.

Friedrich Nietzsche tutkii Moraalin alkuperästä -teoksessaan askeettista ihannetta, jossa itsensä kieltäminen ja omista haluista luopuminen saavat korkean moraalisen arvon. Hänen analyysissään ihmistä piinaa kärsimyksen lisäksi sen tarkoituksettomuus: kärsimistä on helpompi jatkaa, jos sille annetaan päämäärä. ”He wills it, he even seeks it out, provided that he is shown a meaning for it, a purpose of suffering.” Läheiseen suhteeseen sovellettuna tämä auttaa ymmärtämään, miksi kertomus omasta uskollisuudesta voi sitoa ihmistä niin lujasti. Jos jokainen luopuminen todistaa rakkauden arvon, suhteen aiheuttama vahinko ei enää horjuta uskoa suhteeseen. Se alkaa vahvistaa sitä. Mitä enemmän olen kestänyt, sitä suuremmasta rakkaudesta täytyy olla kyse.

Tämän päättelyn järjettömyys on siinä, ettei mikään määrä huonoa kohtelua enää kelpaa syyksi arvioida ihannetta uudelleen. Jokainen uusi loukkaus tarjoaa vain uuden tilaisuuden osoittaa kestävyyttä. Toisen käytökselle ei aseteta rajaa, koska huomio pysyy siinä, kykeneekö rakastava ihminen ylittämään omansa. Tässä kristillisen uhrautumisen mallissa voi elää myös ihminen, joka pitää itseään täysin maallisena ja itsenäisenä ajattelijana. Hän saattaa osata kyseenalaistaa kokonaisia maailmankatsomuksia mutta pitää omaa velvollisuuttaan kestää niin itsestään selvänä, ettei huomaa kysyä, mistä se on tullut. Rakkauden nimissä tehtyä uhrausta pitäisi voida arvioida myös sen mukaan, mitä se tekee elämälle, jota sen oli tarkoitus palvella.

Buddhan opetuksessa kärsimyksestä kuljetaan kohti sen lakkaamista. Ensimmäisenä saarnana tunnetussa Dhammacakkappavattana-suttassa Buddha torjuu itsensä piinaamisen yhtenä ääripäänä ja esittää keskitien, jalon kahdeksanosaisen polun. Kärsimys on ymmärrettävä, sen alkuperästä on luovuttava ja sen lakkaamiseen johtavaa tietä harjoitettava. Kärsimisen määrä ei tässä itsessään ole hengellisen edistymisen mitta. Ihmissuhteisiin sovellettuna ero on olennainen: voin kohdata sen tosiasian, että minuun sattuu, tekemättä kivun jatkumisesta velvollisuuttani. Todellisuuden hyväksyminen tarkoittaa silloin myös sen näkemistä, mitä suhde minulle tekee. Se ei edellytä, että hyväksyn toisen oikeuden kohdella minua samoin yhä uudelleen. Eikä keskitie tarkoita kompromissia, jossa suostun vain hieman pienempään määrään alistamista. Jos takerrun kuvaan itsestäni loputtomasti kestävänä rakastajana, voin joutua luopumaan juuri siitä kuvasta nähdäkseni, mitä elämässäni tapahtuu.

Kun identiteetti on vikaleima, mutta tulet vaikka demonin kanssa toimeen

Neurokirjoisen elämässä hyväksytyksi tulemiseen voi liittyä erityinen helpotus, jos omaa olemista on aiemmin joutunut tarkkailemaan paljon. Luovassa työssä, musiikissa, kirjoittamisessa tai kuvataiteessa omaleimainen havaintotapa voi löytää ilmaisunsa, vaikka tavallisessa vuorovaikutuksessa yhteistä rytmiä joutuu etsimään. Hyvän läheisen seurassa hänen ei pitäisi joutua ansaitsemaan hyväksyntää selittämällä itseään loputtomasti. Hänen pitäisi saada myös huomata, että keskustelun ja yhteyden onnistuminen kuuluu molemmille.

Lucy Anne Livingston, Punit Shah ja Francesca Happé ovat tutkineet sosiaalista kompensaatiota: tietoisen työn ja opittujen keinojen osuutta vuorovaikutuksesta suoriutumisessa. Heidän tutkimuksessaan osallistujat kuvasivat keinojen tuovan hyötyjä ihmissuhteisiin, työhön ja itsenäisyyteen, mutta myös hyvinvointiin kohdistuvia kustannuksia. Ulospäin sujuva tilanne voi vaatia huomattavaa sisäistä työtä. Tutkimus ei käsitellyt narsistista kontrollia. Sen pohjalta on kuitenkin mielekästä kysyä, mitä tapahtuu, jos harjaantunut ongelmanratkaisu alkaa paikata myös toisen haluttomuutta vastavuoroisuuteen.

Neurokirjoinen ihminen, joka on tottunut selvittämään vuorovaikutusta tietoisesti, voi vastata tähän asetelmaan sadalla ja yhdellä analyysillä. Hän yrittää ymmärtää, mitä toinen pelkää, mihin jokin sana osui ja miten tukea voisi tarjota paremmin. Hän sukeltaa jokaiseen kaninkoloon läheisen traumojen perusteista ja vaikutuksista. Hän erottaa toisistaan aikomuksen ja seurauksen, nykyisen tilanteen ja aikaisemman haavan. Tällainen pohdinta voi auttaa kumpaakin ymmärtämään ristiriitaa, mutta jos vain pohtiva osapuoli muuttaa toimintaansa, hänen ymmärryksensä alkaa vapauttaa toista muutoksen vaatimuksesta. Hän sovittaa omaa osuuttaan yhä uudelleen, jotta yhteinen sävel säilyisi, eikä ehkä huomaa, ettei toiselta enää edellytetä vastaavaa kuuntelemista. Neurokirjoinen osaa monesti oppia kävelemään ns. vaikka kananmunankuorilla jos paneutuu asiaan. Hän luopuu monesta toisen oikkujen mukaan, koska onhan niin vaikeaselkoinen itse.

Jos läheinen esimerkiksi vaatii avoimuutta mutta loukkaantuu eriävästä mielipiteestä, oman toiveen esittämiseen saattaa kuulua pitkä valmistelu. Ensin varmistetaan toisen mieliala, sitten valitaan sanamuoto ja lopuksi vakuutetaan, ettei tässä syytetä ketään. Kun toive viimein kuullaan, syntyy onnistumisen kokemus. Toinen voi esittää vastaavat toiveensa suoraan, rajusti, silottelematta.

Se, että osaat selvitä suhteesta hienosti, ei tee suhteesta hyvää. Ihminen voi pärjätä siinä itselleen haitallisen hyvin: jokainen onnistunut rauhoittaminen vahvistaa ajatusta, että vielä tarkempi ymmärrys ratkaisee ongelman. Oman toiveen hylkääminen voi lopulta tapahtua niin varhain, ettei se tunnu enää luopumiselta. Hän tietää jo, mitä sen toteuttaminen vaatisi toiselta, ja ehtii korjata itseään ennen keskustelua. Suhteen hiljaisuutta saatetaan pitää harmoniana, vaikka se on saavutettu vaimentamalla yhtä ääntä.

Hyvän suhteen ihanteeseen verrattuna ratkaisevaa on siksi, mitä taitava mukautuminen jättää jäljelle ihmisen omasta elämästä. Ajatteleeko hän ennen yhteydenottoa ystävään lähinnä sitä, milloin olisi mukava tavata, vai käykö hän ensin pitkän neuvottelun omasta kelpaavuudestaan: en ole kiinnostavaa seuraa, ei hän kuitenkaan halua nähdä, ehkä olen tylsä jos en haluakaan juoda, mitä minulla edes olisi sanottavaa? Tällaiset ajatukset voivat olla vanhempia kuin nykyinen suhde. Läheisen vaikutusta voi silti tarkastella siinä, saako hänen seurassaan kokemuksia, jotka vähitellen purkavat epävarmuutta, vai vahvistaako hän kertomusta siitä, ettei ihminen pärjää muiden kanssa. Jos vuosien mittaan yhä useampi toive jää tämän sisäisen neuvottelun vuoksi toteuttamatta, suhteen sujuvuutta kannattaa arvioida myös menetettyjen mahdollisuuksien kautta.

Olen aiemmin kirjoittanut hyvyyteen verhoutuvasta narsismista. Tässä kontrollin tarkastelu alkaa sen ihmisen omasta työstä, joka yrittää saada suhteen toimimaan. Hän voi pitää kestämistään uskollisuutena ja loputonta ymmärtämistään merkkinä siitä, että on hyvä läheinen. Hänen ei tarvitse tunnistaa itseään uhriksi voidakseen kysyä, saako hän itse saman huomion, harkinnan ja kunnioituksen, jota antaa toiselle.

Kun erilaisuudesta tai tarpeesta tulee velka – ja narsisti tietää sen

Neurokirjoinen ihminen voi kokea, ettei oikein löydä paikkaansa keskustelun rytmissä. Hän miettii, puhuuko oikeista asioista, saako muut nauramaan, puhuuko liian pitkään vai jääkö liian hiljaiseksi. Toiselle taas on kertynyt suoraa palautetta siitä, että hän on vaativa tai raskas. Alex Marionin, Karrah Bowmanin, Gina Thomasin ja Ashley Harrisonin tutkimuksessa autististen nuorten aikuisten kokema stigma oli yhteydessä heikompaan pystyvyyden kokemukseen ja sosiaaliseen tyytyväisyyteen. Diagnoosin kertomiseen liittyvä stigma oli yhteydessä myös heikompaan itsetuntoon. Haastatteluissa vähättelyä ja ulossulkemista kuvattiin läheistenkin taholta. Ympäristön palaute voi siis koskea muutakin kuin sitä, miltä yksi kohtaaminen tuntui: se liittyy siihen, millaisena ihminen pitää omaa kykyään toimia muiden kanssa.

Epävarmuus omista vuorovaikutustaidoista voi säilyä, vaikka ihminen luottaisi ajatteluunsa ja pitäisi itseään kiinnostavana. Sisäistetyssä stigmassa ulkopuolisuuden kokemukset ja ympäristön kielteiset arviot alkavat tuntua tiedolta omasta kelpaamattomuudesta. Christian Bachmannin ja työryhmän 149 autistisen aikuisen tutkimuksessa 15,4 prosenttia raportoi kohtalaista tai voimakasta sisäistettyä stigmaa. Kyse on yhden saksalaisen, pääosin miehistä koostuneen otoksen tuloksesta.

Siksi jonkun seurassa koettu luontevuus voi tuntua suurelta helpotukselta: puheenaiheita ei tarvitse etukäteen valita, hiljaisuutta paikata eikä omaa huumoria selittää. Suhteen ylläpitäminenkin helpottuu, kun toinen ottaa yhteyttä oma-aloitteisesti, ehdottaa tapaamisia ja tarjoaa apua. Jos viestien aloittaminen, niihin palaaminen ja tapaamisten sopiminen vaativat itseltä paljon vaivaa, tällainen läheinen pysyy arjessa mukana silloinkin, kun yhteys muihin harvenee. Hänestä voi tulla keskeinen osa elämää jo siksi, ettei suhteen säilyminen edellytä jatkuvaa omaa aloitteellisuutta. Muiden vähäinen aloitteellisuus ei silti yksin kerro siitä, kuinka paljon he välittävät.

Narsismi tapana selvitä ottamatta vastuuta omasta traumasta, tai hajottamatta egoaan tarkoittaa monesti, että ympärille kerätään ihmisiä joille voi antaa vastuun itsensä sijasta, ihmisiä joilla on alisteinen käytös jo muutenkin. Narsistinen ihminen tekee puolesta, ottaa yhteyttä, auttaa, koska silloin toiselle syntyy velkaa kestää huonoa käytöstä. Avun vastaanottaja voi alkaa varoa eri mieltä olemista, jos tuen jatkuvuus tuntuu riippuvan myöntymisestä. Jos omasta päätöksestä seuraa toistuvasti syyllistämistä tai avun peruuttamisella uhkaamista, tuesta on tullut keino saada toinen myöntymään. Ihminen saa helpotusta yhteydenpidon vaivaan, mutta hänen on entistä vaikeampi vastustaa niitä ehtoja, joita tähän yhteyteen liitetään. Suhde voi olla helpoin pitää yllä ja silti vaatia eniten omien mielipiteiden, toiveiden ja muiden ihmissuhteiden rajoittamista.

Loukkaavan tilanteen selvittäminen tutun ihmisen kanssa voi tuntua helpommalta kuin uusiin ihmisiin tutustuminen: siihen hänellä on jo keinoja. Jos hän lisäksi uskoo erilaisuutensa vaativan toiselta tavallista enemmän kärsivällisyyttä, hän voi pitää omista toiveistaan luopumista kohtuullisena vastapalveluksena. Vaivihkaa neurokirjoinen tekeekin vähemmän, pystyy vähemmän, heittää omat unelmansa roskiin ja uskoo itseensä vähemmän, vaikka hyvässä ihmissuhteessa kävisi juuri toisinpäin. Rima on laskenut siihen että suhteesta selvitään, sen ansiosta ei kukoisteta.

Autismivinouma vai vääristely

Filosofi Miranda Fricker tarkastelee tiedollista epäoikeudenmukaisuutta tilanteissa, joissa ennakkoluulo vähentää puhujalle annettua uskottavuutta: “an unfair deficit of credibility”. Puhujan kertomusta ei arvioida sen perusteella, mitä hän on havainnut ja miten hän perustelee sen, vaan ennakkokäsitys hänestä vähentää hänen sanojensa painoa. Läheisessä suhteessa tällainen uskottavuuden epääminen voi viedä ihmiseltä oikeuden saada oma kuvauksensa tapahtumista vakavasti kuulluksi. Jos toinen saa ratkaista sekä sen, mitä tapahtui, että sen, kenen havainto on kelvollinen, erimielisyyden käsittelylle ei jää yhteistä perustaa.

Läheinen tai yhteisö voi arvostaa ihmisen osaamista ja silti sivuuttaa hänen arvionsa omasta kohtelustaan. Esimerkiksi ryhmässä hänen tarkkuuttaan kiitetään, kun se palvelee yhteistä tehtävää. Kun hän huomaa epäjohdonmukaisuuden ryhmän vaikutusvaltaisimman jäsenen toiminnassa, sama tarkkuus selitetään kyvyttömyydeksi ymmärtää tilannetta. Cynthia A. Starkin analyysi manipuloivasta gaslightingista kuvaa kahta menettelyä: kertomusta tukevan näytön väistämistä ja sen uskottavuuden murentamista kertojan oletetuilla puutteilla. Stark käsittelee tätä naisiin kohdistuvan alistamisen yhteydessä, mutta erottelu auttaa tarkastelemaan myös neurokirjon piirteiden käyttämistä havaintojen mitätöintiin.

Esimerkiksi ystävä voi poiketa yhdessä sovitusta järjestelystä ja vastata asiaa koskevaan kysymykseen moittimalla kysyjää joustamattomaksi. Moitteen saanut ryhtyy tutkimaan, oliko ilmaissut asian liian jyrkästi, unohtanut jonkin taustatekijän tai tulkinnut toista epäreilusti. Tällainen invalidointi eli kokemuksen mitätöinti voi toimia, vaikka ihminen olisi täysin varma siitä, mitä tapahtui: hän uskoo vielä, että oikealla tavalla selitettynä toinenkin ymmärtää. Kun hän etsii yhä parempaa tapaa kysyä, ystävä välttyy vastaamasta siihen, miksi sovittua ei noudatettu.

Paige L. Sweetin sosiologisessa tutkimuksessa gaslighting saa voimaa yhteiskunnallisista stereotypioista ja valtaeroista. Kohteen uskottavuutta voidaan murentaa käsityksillä, jotka ympäristö on jo valmiiksi hyväksynyt. Neurokirjoisen kohdalla tällaisen tulkinnan pohjaksi voi kelvata vanha kertomus siitä, ettei hän oikein ymmärrä ihmisiä. Silloin hänen havaintonsa voidaan sivuuttaa vetoamalla oletettuun sosiaaliseen kömpelyyteen, vaikka hän kuvaisi tapahtumat täsmällisesti.

Menneisyydestäkin voidaan tehdä pysyvä peruste epäillä ihmisen harkintaa. Joku on käyttänyt päihteitä mutta ei enää, toisella on ollut maksuhäiriömerkintä, kolmas on joskus ollut psykoosissa. Neurokirjoinen puolestaan voi huomata, että hänen diagnoosinsa nostetaan esiin aina, kun hän on eri mieltä. Menneitä tapahtumia ei tarvitse kiistää, jotta voi vastustaa niiden käyttämistä elinikäisenä vikaleimana. Aiempi vaikeus ei ratkaise sitä, onko tämänhetkinen havainto oikea tai vaatimus kohtuullinen. Jos ihminen oppii aloittamaan jokaisen erimielisyyden luettelemalla omat puutteensa, toinen saa etumatkan jo ennen kuin itse asiaa on käsitelty.

Kun toisen erillisyys tuntuu uhkalta

Omistushaluiselle, hylkäämispelkoiselle ihmiselle läheisen itsenäinen päätös tai kritiikki, rajanveto voi tuntua torjunnalta tai oman aseman menettämiseltä. Elsa Ronningstam ja Arielle Baskin-Sommers kuvaavat kliinisessä katsauksessaan, kuinka patologiseen narsismiin voi liittyä torjutuksi tulemisen, häpeän, riippuvuuden ja hallinnan menettämisen pelkoa. Nykyhetken tilanne voi aktivoida aikaisempaan nöyryytykseen tai traumaattiseen kokemukseen liittyviä tunteita. He tarkastelevat pelkoa mahdollisena narsistista toimintaa motivoivana tekijänä, eivät kaikkien narsististen piirteiden yhtenä alkuperänä. Myös Martin Blayn, Marie-Aude Chamin, Miguel Duarten ja Elsa Ronningstamin 22 tutkimuksen systemaattisessa katsauksessa haavoittuva narsismi oli johdonmukaisesti yhteydessä tunnesäätelyn vaikeuksiin. Grandioosin narsismin kohdalla tulokset olivat epäselvempiä.

Yksi mahdollinen tie omistavaan käytökseen on yritys estää aiemman hylkäämiskokemuksen toistuminen. Jos hylkäämistä pelkäävä ihminen yrittää saavuttaa varmuuden hallitsemalla läheistään, toisen erillinen tahto muuttuu ongelmaksi: oma mielipide, yhteys muihin tai oikeus kieltäytyä voivat tuntua enteiltä menetyksestä. Hän voi kietoa toisen ihmisen laastariksi sen ympärille, mitä ei itse pysty käsittelemään. Läheisen tehtäväksi tulee silloin järjestää puheensa, aikansa ja valintansa niin, ettei hän herätä toisessa vanhaan kokemukseen liittyvää pelkoa. Pelko voi olla todellinen, vaikka tapa vastata siihen olisi toiselle vahingollinen.

Psykoanalyytikko Jessica Benjaminin vastavuoroisen tunnustamisen ajatus tekee näkyväksi tämän suhteen filosofisen ristiriidan. Tarvitsen toiselta tunnustusta, mutta tunnustus merkitsee jotakin juuri siksi, että sen antaa minusta erillinen subjekti. Jos varmistan vastauksen hallitsemalla häntä, heikennän samalla sitä itsenäisyyttä, joka teki hänen vastauksestaan arvokkaan. Benjamin kuvaa vastavuoroisuuden rikkoutuessa asetelmaa, jossa vain toinen saa kerrallaan olla subjekti ja toinen jää objektiksi. Läheisyyteen sovellettuna ongelma on siinä, että toisen pitäisi olla riittävän oma ihminen vahvistaakseen minua, mutta ei niin oma, että hän voisi vastustaa minua. Omistamisen vaatimus yrittää poistaa suhteesta juuri sen epävarmuuden, joka kuuluu kahden erillisen ihmisen kohtaamiseen.

Tässä on erotettava kaksi kysymystä, jotka myötätuntoisessa mielessä sulautuvat helposti yhteen. Miksi toinen tekee näin? Ja onko hänellä oikeus tehdä näin minulle? Ensimmäiseen voi löytyä kokonainen henkilöhistoria, eikä se silti ratkaise jälkimmäistä. Aiemmin hylätyksi tulleesta ihmisestä toisen kieltäytyminen voi tuntua uhkaavalta, mutta pelko ei tee kieltäytymisestä väärää. Trauman ymmärtäminen voi auttaa valitsemaan, miten vaikeasta asiasta puhuu, mutta se ei velvoita luopumaan vaatimuksesta, että huono kohtelu loppuu. Toisen pelkoa saa ottaa vakavasti ja silti kieltäytyä vähättelystä, eristämisestä tai oman havaintonsa mitätöinnistä. Traumaa ei voi hoitaa kontrolloimalla toista ihmistä. Selitys ei ole vapautus vastuusta, eikä ymmärtävän ihmisen velvollisuus ole jatkaa kestämistä siihen saakka, että kaikki mahdolliset selitykset on käytetty loppuun. Rakastamisen taidon edellytys ei koskaan voi olla, että luopuu omista rajoista ja standardeista. Ne ovat alistumisen meriittejä. Rajanveto tai korkeat standardit siinä kuinka häntä kohdellaan ei tee ihmisestä tunnekylmää tai itsekästä, ainoastaan hyvin koulittu uhri ajattelee näin. Välienkatkaisu tai perheidyllistä luopuminen ei tarkoita etteikö ihminen olisi perhekeskeinen tai vastuullinen. Uhri ei saa koskaan pokaalia siitä mitä kaikkea kesti.

Suurimpia ja vastuullisimpia saavutuksia joita voimme elämässä tehdä, on juurikin trauman katkaisu.

Kyvyttömäksi määritelty ihminen

Infantilisaatio voi toimia vallankäyttönä, jossa aikuiselle opetetaan yhä uudelleen, ettei hänen omaan osaamiseensa tai harkintaansa voi luottaa. Kontrolloiva vanhempi, ystävä tai puoliso tekee arkisista tilanteista todisteita tästä kyvyttömyydestä. Vanhempi voi uskotella, ettet saa roskia vietyä tai osaa tehdä hyviä talouspäätöksiä, jos hän haluaa jatkossakin olla sinulle hirveän tarpeellinen. Burn outissa siivoamatta jättäminen kelpaa ikuiseksi osoitukseksi siitä, ettei ihminen osaa huolehtia mistään ilman valvontaa. Eroon johtanut parisuhde tai yksittäinenkin huono puoliso saatetaan tulkita osaamattomuudeksi suhdeasioissa. Yksittäiseen huonoon ostokseen tai maksuhäiriöön palataan vuosien ajan kuin se todistaisi, ettei hän koskaan käytä rahaa järkevästi. Neurokirjoisen vaikeus aloittaa tehtävä, muistaa se oikealla hetkellä tai toimia kuormittuneena voidaan näin laajentaa väitteeksi, ettei hän kykene päättämään omasta elämästään. Kun sama arvio toistuu riittävän monessa tilanteessa, hän voi alkaa pyytää hyväksyntää myös asioihin, jotka osaisi ratkaista itse.

Tällaisessa narsistisessa kontrollissa kyvyttömän rooli palvelee kontrolloijan etua. Hän saa oikeuden tarkistaa, korjata ja viime kädessä päättää, samalla kun toisen tehtäväksi jää mukautua hänen tarpeisiinsa. Ihmistä voidaan pitää liian epäluotettavana päättämään omista rahoistaan mutta aivan riittävän kykenevänä hoitamaan kontrolloijan asioita, kuuntelemaan tämän huolia ja joustamaan tämän puolesta. Osaamisen arvio muuttuu sen mukaan, kenen etua sen tunnustaminen palvelisi. Tässä mielessä toisesta tehdään hyödyke: hänen taitonsa ja voimansa ovat käytettävissä, mutta ne eivät oikeuta häntä omaan tahtoon. Hän alkaa uskoa tarvitsevansa juuri sen ihmisen valvontaa, joka hyötyy hänen epävarmuudestaan.

Toimijuuden kaappaaminen voi edetä myös niin, että kontrolloija ottaa asioita hoitaakseen, pidättää niihin liittyvät tiedot itsellään ja arvostelee toisen yrityksiä toimia itsenäisesti. Kun oma harjoittelu ja päätöksenteko vähenevät, epävarmuus voi kasvaa ja antaa uutta uskottavuutta väitteelle, ettei ihminen pärjää. Onnistuminen selitetään kontrolloijan ohjauksen ansioksi, epäonnistuminen todisteeksi valvonnan tarpeesta. Näin kumpikaan lopputulos ei muuta vallan jakautumista. Riippuvuutta ylläpitävässä suhteessa toisen vahvistuminen uhkaa järjestelyä, josta kontrolloija saa päätösvaltaa, palveluksia tai varmuuden siitä, ettei toinen uskalla toimia ilman häntä.

Nicholas Dayn, Ava Greenin ja muun työryhmän 135 läheisen arvioihin perustuvassa tutkimuksessa patologinen narsismi oli yhteydessä pakottavaan kontrolliin. Persoonallisuuden toimintakyvyn häiriöiden vakavuus oli yhteydessä sekä kontrolliin että kaltoinkohteluun. Tulos antaa pohjaa narsististen piirteiden ja kontrollin yhteyden tarkastelulle; yksittäisen ihmisen diagnoosia siitä ei voi päätellä. Neurokirjo ja narsistiset piirteet voivat myös esiintyä samassa ihmisessä. Toisen kuormituksen ja epävarmuuksien tuntemus voi auttaa tukemaan häntä, mutta samojen tietojen avulla voi myös painostaa häntä myöntymään.

Vuosien mittaan kaventuva elämä

Amy Pearsonin ja työryhmän tutkimuksen otsikkoon nostettu ilmaus tavoittaa vaikeasti nähtävän sidoksen: “It’s not a physical prison but you can’t get out.” Autististen aikuisten haastatteluissa aiemmat kokemukset päätösvallan puutteesta ja vähäarvoisuudesta liittyivät siihen, miten kaltoinkohtelua oli ymmärretty. Huono kohtelu oli voinut tuntua normaalilta, ja omia tarpeita oli sovitettu kumppanin odotuksiin. Kontrollin vaikutukset voivat tulla selvemmiksi, kun tarkastellaan useiden kuukausien tai vuosien päätöksiä yhdessä. Kenen ehdotuksia toteutetaan, kenen toiveita siirretään ja kumman ratkaisuista pitää tehdä jatkuvasti selkoa? Jos samat ihmiset luopuvat toistuvasti toiveistaan ja samat ihmiset saavat tahtonsa läpi, yhden osapuolen tarpeet ovat vähitellen muuttuneet suhteen pysyviksi säännöiksi.

Myös omasta tahdosta vetäytyminen, tiivis yhdessäolo ja vähäinen seurantarve kuuluvat mahdollisiin hyviin elämiin. Niiden merkitystä ei voi päätellä ulkopuolelta tapaamisten määrästä. Päätösvallan kannalta olennaista on, voiko ratkaisua arvioida uudelleen. Saako ihminen haluta huomenna jotakin muuta ilman, että muuttunut toive tulkitaan kiittämättömyydeksi, oireeksi tai todisteeksi huonosta harkinnasta? Ystävyydessä omistavuus voi näkyä esimerkiksi siinä, että muiden kanssa vietetty aika esitetään toistuvasti osoituksena ystävyyden vähäisestä merkityksestä. Parisuhteessa vastaava vaatimus voi saada muodon, jossa oma meno tulkitaan sitoutumisen puutteeksi. Kummassakin läheisyyttä aletaan mitata sillä, kuinka paljon muuta ihminen on valmis jättämään pois. Puoliso voi korostaa kaikkien muiden petollisuutta tai huonoja vaikutuksia, jopa kaikkien muiden kykyä kiintyä jos hän haluaa olla koko maailmasi. Taitava eristäminen voi tapahtua myös tiedon välityksessä. Yksi ihminen kertoo eri osapuolille, mitä muut muka ajattelevat, ja tarjoaa itsensä ristiriitojen tulkitsijaksi. Triangulaatiossa suorat suhteet korvautuvat tällaisilla välitetyillä kertomuksilla. Jos tulkinnat saavat muut näyttämään yhä epäluotettavammilta, ihminen voi itse alkaa välttää yhteydenottoja. Häneltä ei ole kielletty mitään, mutta hänen käytettävissään oleva kuva vaihtoehdoista on kaventunut. Näin narsistinen ihminen hankkiutuu eroon itselleen uhkaavista yhteyksistä.

Samankaltainen vikaleima voidaan rakentaa trauman, päihdeongelman tai aiempien epäonnistumisten ympärille. Päihteisiin liittyvässä pakottavassa kontrollissa, josta tutkimuksessa käytetään nimitystä substance use coercion, ihmisen päihteiden käyttöä ja toipumista käytetään vallan välineinä. National Center on Domestic Violence, Trauma & Mental Healthin asiantuntijahaastatteluissa kuvataan muun muassa tuen saatavuuden hallintaa sekä päihteisiin liittyvän stigman käyttämistä ihmisen eristämiseen läheisistään. Toipumisen suojelemisen ja päätösvallan kaventumisen rajaa voi tarkastella esimerkiksi silloin, kun riskejä aletaan määritellä yhä laajemmin. Päihteiden käyttöön painostavasta tilanteesta kieltäytymisellä on selkeä peruste. Peruste muuttuu, jos myös päihteettömät tapaamiset ja kaikki samoihin ihmisiin liittyvä tekeminen julistetaan vaarallisiksi ilman mahdollisuutta arvioida niitä erikseen. Ihminen voi alkaa itse torjua vaihtoehtoja, koska hänelle on muodostunut käsitys, ettei turvallista yhteyttä muihin voi olla.

Läheisen tuki on voinut auttaa ihmistä ratkaisevasti päihteistä irtautumisessa, mutta se ei anna tukijalle oikeutta määrätä toipujan myöhemmistä valinnoista. Kontrolloivassa tulkinnassa onnistuminen todistaa auttajan välttämättömyyden, ja eri mieltä oleminen merkitsee oman edistymisen vaarantamista. Toipujan työ, opitut taidot ja oikeus arvioida tukeaan jäävät silloin taka-alalle, dynamiikka ei koskaan muutu tasapainoiseksi, puhdas sivu ei koskaan käänny. Sama riippuvuutta ylläpitävä päättely voi syntyä yhden läheisen ympärille tai auttavassa yhteisössä. Ihminen voi silloin puolustaa eristäytymistään vilpittömästi, koska hän uskoo yhteydenpidon vaarantavan toipumisensa.

Tahallaan eristävä ihminen pitää uhrinsa tekemisissä ainoastaan ihmisten kanssa jotka hän voi uhrilta ottaa.

Vapaus olla rakastettu omana kokonaisena itsenä

John Stuart Mill puolustaa teoksensa On Liberty kolmannessa luvussa eksentrisyyttä juuri siksi, että yleinen mielipide pyrkii tekemään siitä moitteen. Hän kirjoittaa: “Eccentricity has always abounded when and where strength of character has abounded.” Mill yhdistää omaleimaisuuden ajattelun elinvoimaan ja moraaliseen rohkeuteen, mutta ei rajaa oikeutta omanlaiseen elämään neroille. Ihmisten erilaiset taipumukset tarvitsevat erilaisia elämisen ehtoja. Tätä voi soveltaa myös neurokirjoisen minäkuvaan: omaa tapaa havaita, kiinnostua ja olla ei tarvitse lähtökohtaisesti käsitellä puutteena, jonka joku toinen jalomielisesti sietää. Erilaisuuden arvoa ei tarvitse lunastaa poikkeuksellisilla suorituksilla.

Simone de Beauvoir kirjoittaa teoksessaan The Ethics of Ambiguity: “To will oneself free is also to will others free.” Vapaus kytkeytyy tässä toisten vapauteen, eikä sitä voi ajatella pelkäksi omien toiveiden esteettömäksi toteuttamiseksi. Läheisessä suhteessa tämä merkitsee vaatimusta myös omalle rakkaudelle: mitä minä oikeastaan tahdon toiselle, jos hänen mahdollisuutensa saavat kasvaa vain siihen asti, etteivät ne herätä minussa epävarmuutta? Toisen turvallisuutta ei voi arvioida yksinomaan sen perusteella, kuinka turvalliseksi hänen ratkaisunsa saavat minut tuntemaan.

Huonoa kohtelua voi olla vaikea ottaa puheeksi, kun samassa suhteessa on myös iloa ja todellista välittämistä. Saadusta avusta voi olla kiitollinen ja silti kertoa loukkaantuneensa, eikä tällaisen keskustelun pitäisi muuttua syytökseksi kiittämättömyydestä. Benjaminin ajattelua voi soveltaa juuri tähän kykyyn kuulla läheisen kokemus silloinkin, kun se horjuttaa omaa käsitystä itsestä hyvänä ystävänä, puolisona tai vanhempana. Toisen tunnustamiseen kuuluu hänen erillisyytensä myös silloin, kun se ei vahvista omaa asemaa. Ystävällä, puolisolla tai aikuisella lapsella saa olla toive, jonka toteutuminen ei tarvitse minua. Hänen havaintonsa voi olla oikea silloinkin, kun sen hyväksyminen velvoittaa minut muuttumaan. Terveessä ihmissuhteessa sinulle sen sijaan sanotaan että osaat, hoksaat vaikka mitä ja kukapa ei sinusta pitäisi.

Avun pyytäminen yhteen asiaan ei anna auttajalle yleistä oikeutta päättää avun vastaanottajan elämästä. Myös toisen vaikeuksia ymmärtävän ihmisen oma kärsimys ansaitsee tulla kuulluksi. Hänen kipunsa ei muutu moraalisesti vähäisemmäksi siksi, että hän osaa selittää sitä aiheuttavan käytöksen. Voi nähdä toisen haavan tarkasti ja silti tunnistaa, ettei oma elämä ole sen loputon hoitovara.

Ymmärtävän ihmisen ei tarvitse lakata olemasta tarkkanäköinen tai myötätuntoinen huomatakseen myös omat tarpeensa. Hän voi käyttää samoja kykyjä siihen, mitä suhteessa tapahtuu hänelle: mihin voimat kuluvat ja mitkä toiveet ehtivät kadota ennen kuin niistä puhutaan. Hyvää suhdetta arvioidessa voi palata siihen, millaisena itsensä sen sisällä näkee: ihmisenä, jonka ajatuksiin, kykyihin ja rakastettavuuteen voi luottaa, vai jatkuvana poikkeuksena, jonka toinen suostuu sietämään. Oikeus omaan ääneen kuuluu myös sille, jota on kutsuttu oudoksi ja joka on joskus tehnyt virheitä. Ihmisen arvo ei ole palkinto onnistuneesta mukautumisesta.